perjantai 4. elokuuta 2017

CIA-pomon muistelmat

USA:n hyökkäys Irakiin maaliskuussa 2003 on lähiajan läntisen historian häpeäpilkkuja. USA kaatoi Saddam Husseinin ja syöksi maan kaaokseen, jonka epäsuorat seuraukset näkyvät vieläkin. Sodan inhimillinen hinta oli hirveä. Silti kukaan hyökkääjistä ei joutunut oikeuteen, hyökänneitä maita vastaan ei vaadittu talouspakotteita ja lännessä asia on aktiivisesti unohdettu. Hyökkäyksestä viime kädessä päättänyt presidentti Bush maalaa nykyään tauluja.

George W. Bush perusteli hyökkäystä Saddam Husseinin joukkotuhoaseilla. Kun niitä ei ollutkaan, syy vieritettiin tiedustelupalvelu CIA:n niskaan ja sen johtaja George Tenet erosi vuonna 2004.

Tiedustelujohtajat eivät yleensä kirjoita muistelmia, mutta Tenet teki poikkeuksen. Hyvä niin, sillä kirja on hyvin kirjoitettu ja sisällöltään kiinnostava. Olen kirjoitanut kirjasta aiemminkin, joten tällä kertaa aiheena on vain Irakin sodan tausta ja amerikkalaisten informaatiovaikuttaminen.

Vaikka Irakiin hyökkääminen meni julkisuudessa presidentin sotaisuuden piikkiin, taustalla vaikuttivat kiistanalaiset henkilöt ja ideologiset voimat. Tenetin kertomus on luonnollisesti hänen oma näkökulmansa ja ehkä jopa puolustuspuheenvuoro, mutta muitakaan yksityiskohtaisia kertomuksia hyökkäyksen taustoista ei ole. Tenet vaikuttaa uskottavalta ja teksti on täynnä faktoja, joita tietääkseni kukaan ei ole kiistänyt. Niinpä pidän kuvausta luotettavana, mutta toki vain CIA:n näkökulmasta. Ilmeisesti George W. Bush ei aio kirjoittaa omia muistelmiaan. Olisi kiinnostava lukea hänen näkökulmansa tapahtumiin.

Miksi USA hyökkäsi Irakiin? Heti kirjan ensimmäinen tekstisivu antaa viitteitä tulevasta:

"Iraq... bear responsibility"
Neokonservatiivien kummisetä, puolustusministeriötä neuvovan komitean johtaja Richard Perle, uhkasi Irakia kostolla heti 9/11-iskujen tapahduttua. "I was stunned but said nothing", kertoo Tenet, ja jatkaa seuraavalla sivulla:

"What the hell is he talking about?"
9/11-iskut muuttivat USA:n ilmapiirin pysyvästi. Tenet kuvaa yksityiskohtaisesti, miten CIA seurasi tarkasti Al-Qaidaa ja odotti terrori-iskuja jo vuosituhannen vaihteessa. Silti 11.9.2001 tapahtumat pääsivät yllättämään. Irak nähtiin mahdollisena vihollisena, jolta ei haluttu vastaavaa yllätystä. Lisäksi "For many in the Bush administration, Iraq was unfinished business" (s. 305) isä-Bushin aikaisen Irakin sodan jäljiltä. CIA:lla oli kädet täynnä työtä terrorismin vastaisessa sodassa, eikä se pitänyt Irakin uhkaa merkittävänä. Siksi Irak jäi tiedustelussa vähälle huomiolle. Paukut olivat Afganistanissa ja Al-Qaidassa.

9/11-iskun jälkeen USA:n johdon huomio kääntyi terroristeista Afganistaniin ja vähän myöhemmin Irakiin. Seurasin tuon ajan uutisointia kasvavan ihmetyksen vallassa; en ollut tunnistaa Yhdysvaltoja maaksi jonka luulin tuntevani. Sama tunne on toistunut tänä vuonna 2017 Trumpin toimia seuratessa.

George W. Bush ja Condoleezza Rice esittivät vaatimuksia Husseinille antaen ymmärtää, että kriisi johtui aseita ja olisi vältettävissä, vaikka rivien välistä oli luettavissa jotain ihan muuta. Ja s. 309 Tenet kirjoittaakin, että armeijalla oli jo Bushin presidenttikauden alkaessa tunne ("sense"), että sota oli väistämätön. Niin ikään Tenet kertoo kuulleensa Ricen sanoneen jo heinäkuussa 2002, että "the decisions were made".

Tenetin mukaan CIA tuotti jatkuvasti raportteja Irakista, joiden mukaan maa ei ollut välitön uhka Yhdysvalloille, eikä todisteita joukkotuhoaseista ollut. Puolustusvaliokunta, kongressiedustajat ja presidentin esikunta lukivat CIA-raporteista vain alun tiivistelmän ja poimivat niistä kohdat, jotka sopivat heidän odotuksiinsa. Presidentti uskoi mieluummin epämääräistä Curveball-loikkaria kuin tiedustelupalvelua ja mainitsi puheessaan kansakunnalle Saddamin havitelleen uraania Nigeristä, vaikka CIA piti väitettä epäuskottavana ja halusi poistaa sen puheesta.

Erityisesti Tenet joukkoineen kertoo yllättyneensä varapresidentti Cheneyn puheesta sotaveteraaneille 26.8.2002, jossa tämä sanoi "Simply stated, there is no doubt that Saddam Hussein now has weapons of mass destruction... Many of us are convinced that [Saddam] will acquire nuclear weapons fairly soon" (s. 315).

"USA did not go to war on Iraq solely because of WMD. In my view, I doubt it was even the principal cause. Yet it was the public face that was put on it", kirjoittaa Tenet (s.321). USA halusi muuttaa koko Lähi-idän tasapainon ja uskoi länsimaisen omahyväiseen tapaan, että tyrannin kaataminen toisi Irakiin demokratian, joka leviäisi dominoefektin tapaan muihin alueen valtioihin. Miten lapselliselta tuollainen ideologia näyttääkään nyt vuonna 2017!

Sodan jälkeen Tenetistä tehtiin syntipukki kertomalla, että hän oli vakuuttanut Irakilla olevan joukkotuhoaseita. Se oli "Slam Dunk" (varma nakki). Asia on Tenetille niin tärkeä, että hän on otsikonut kirjan 19. luvun tämän mukaisesti:

"Slam Dunk"
Tenetin mukaan sanat on irrotettu asiayhteydestään ja kun hän lausui ne 21.12.2002, presidentti oli jo päättänyt hyökkäyksestä. Kyseisessä Valkoisen talon kokouksessa todettiin, ettei ollut riittävästi aineistoa, jolla sotaa voitaisiin perustella kotiyleisölle. Kun esitys ei vakuuttanut edes maan ylintä johtoa, presidentti ehdotti palkkaamaan asianajajia, joilla oli kokemusta rikosjutuista ja juryn vakuuttamisesta. Tenet kertoo sanoneensa "Slam Dunk" presidentille vain kommenttina esityksen parantamisesta.

Vuonna 2004 ilmestyi Watergate-skandaalin paljastaneen toimittaja Bob Woodwardin kirja Plan of Attack, jossa hän väittää Tenetin sanoneen näin Irakin joukkotuhoaseista. Tenet kiistää: "The phrase has, in my view, been intentionally misused and thus completely misunderstood by the public at large".

Colin Powellin puhe YK:ssa 5.2.2003 oli jälkikäteen arvioituna puhdasta informaatiosotaa, täynnä väritettyjä faktoja ja suoranaisia valheita. Tenet kuvaa omia tunnelmiaan näin: "Walking into the UN General Assembly on the morning of Februray 5 was a surreal moment for me... I left he chamber mentally and physically exhausted" (s. 375).

Hyökkäys onnistui -- tietenkin, olihan USA:lla täydellinen sotilaallinen ylivoima -- mutta tuhannet irakilaiset kuolivat pommituksissa. Itselle jäi mieleeni varsinkin nuori Ali-poika, joka menetti pommituksissa molemmat kätensä. Sotatoimien jälkeen alkoivat vaikeudet. "The war, in short, went great, but peace was hell" (s. 399).

Tenet kertoo, että vastuu Irakin jälkihoidosta annettiin puolustusministeriölle eikä USA:lla ollut suunnitelmaa Irakin olojen järjestämiseksi. Tuloksena oli vuosia jatkunut maan sisäinen kaaos ja lopulta Isisin hirmuvalta, jonka rinnalla Saddam Hussein näytti melkeinpä pyhäkoululaiselta.

Presidentti kantoi vastuun epäonnistuneesta sodasta. Vaikka perustelut osoittautuivat valheeksi ja hyökkäys johti tuhansien omien sotilaiden kaatumiseen, isänmaallinen innostus oli niin suurta, että Bush valittiin uudelle kaudelle 2005-2009. "To me, the president still appeared less inclined to go to war than many of his senior aides", kirjoittaa Tenet (s. 319). Jää vaikutelma, että muut ohjasivat Bushin toimia ennen hyökkäystä ja hän toimi niille vain julkisivuna.

Öljyn ja poliittisen vaikutusvallan lisäksi USAn toimiin vaikutti ideologia -- nimittäin vapauden ideologia. Sotia perustellaan omille kansalaisille aina vapaudella. Monissa pienissä USA:n kaupungeissa on muistomerkki vieraissa sodissa (foreign wars) kaatuneille sotilaille ja fraasi "Freedom is not free" - vapaudella on hintansa.

Freedom is not free (Monroe, Georgia).
Irakin kansa haluttiin vapauttaa diktaattorin otteesta (tosin tämä perustelu keksittiin vasta, kun maa ei enää ollut USA:n liittolainen - hyökkäys Iraniin tai kurdien kaasuttaminen ei vaikuttanut). Tätä taustaa vasten on helppo ymmärtää, miksi Donald Trump teki ulkomaanmatkan Saudi-Arabiaan ja pitää maata liittolaisena, vaikka maa on johtavia länsimaisen ääri-islamin tukijoita. Vaikka 15/19 9/11-terroristista oli saudeja, maa ei ole Trumpin ajaman muslimien maahantulokiellon listalla.

--
Tenet ei ole katkera eikä syytä Bushia. "In a way, President Bush and I are much alike" (s. 363). Eroaan hän perustelee uskottavasti (s.477): "At some point in a job like mine, you just give out. You've been going on adrenaline for so long. The relentless pressure and middle-of-the-night phone calls take their toll. The work matters enormously, and it's never over. But the family time lost, the high school lacrosse games missed, the vacations cut short or not taken - they all add up. And then something comes along, some essential trigger, and that's it. You know you've hit the wall."

Viime vuoden marraskuussa Suomen televisiossa esitettiin Donald Rumsfeldin haastatteludokumentti, joka oli uskomatonta katsottavaa. Bushin hallinnon puolustusministeriö puhui hymyillen mustan valkeaksi ja päinvastoin, ja näytti kaikesta päätellen itsekin uskovan omat valheensa. Irakin sotaan liittyen muutama kohta kiinnitti erityisesti huomioni:

Informaatiovaikuttaminen kääntää vaikka mustan valkeaksi.
Tai valkean mustaksi.
"Tiedämme että heillä on joukkotuhoaseita"
"Siitä ei ole epäilystäkään"

14 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Bushilta on ilmestynyt muistelmakirja Ratkaisun hetket (Decision Points) jo 2010, suomennettuna 2011. Hänen toinen presidenttikautensa oli tietenkin 2005-2009, siis vaalien jälkeen vuosi ehtii vaihtua ennen kauden alkua.

Petteri Järvinen kirjoitti...

Kiitos kirjavinkistä, tämä on mennyt minulta kokonaan ohi suomennoksesta huolimatta. Pitää lukea. Amazonin kirja-arviot pursuavat kehuja. Korjasin vuosiluvut.

Anonyymi kirjoitti...

Kirjoituksesi 4. kappaleessa toivoit Bushilta muistelmia, siitä saattoi päätellä, että vinkki kelpaisi. Nykyajan informaatiotulvassa voi mennä ohi tärkeitä asioita. Muistelmat ovat sujuvaa tekstiä ja helposti ymmärrettävää maallikollekin. Ne valottavat Bushin persoonaa ja päätöksentekoa, vaikka erityisesti sotatoimia on puitu julkisuudessa sinänsä riittämiin. Hyökkäys Irakiin oli tietenkin megaluokan virhe, mutta Bush ei suinkaan ole tyhmä. Ainakin minulle hän näyttäytyi jopa sympaattisena, vaikken hänen faneihinsa kuulunut silloin enkä nyt. Voin siis suositella muillekin.

Anonyymi kirjoitti...

Kriisi eskaloidaan sodaksi milloin milläkin verukkeella, mutta syyllisiä ovat aina "pasifistit", jotka asettavat kansakunnan vaaraan varoittamalla sodankäynnin kustannuksista inhimillisenä ja aineellisena hätänä. Muiden housuilla on aina kiva mennä tuleen.

Obama toisti saman virheen Libyassa kaatamalla Gaddafin. Nyt meillä on turvapaikkakriisi, joka selitellään pois pakolaisten elintasoturismiksi.

Anonyymi kirjoitti...

"Obama toisti saman virheen Libyassa kaatamalla Gaddafin. Nyt meillä on turvapaikkakriisi, joka selitellään pois pakolaisten elintasoturismiksi."

Elintasoturismiahan se on kun siirrytään kymmenen turvallisen maan läpi maihin joissa saa koko loppuelämän kattavan ylläpidon. Syyrialaisia naisia ja lapsia piti tulla ja saatiin lähes pelkästään irakilaisia moniosaajamiehiä kaarnalaivoja tekemään ja makoilemaan patjoille Helsingissä kiasman eteen. Näitä sitten paapovat vihervasemmistonaiset, polpo ja poliittinen korrektius. He jotka yrittävät puhua järkeä leimataan rasisteiksi ja natseiksi.
Afrikka on sitten oma lukunsa. Väestö kasvaa jumalatonta vauhtia avustusten varassa ja eteläafrikassakin kaikki taantuu sitä mukaan kun valkoiset joutuvat lähtemään pois.
Eurooppakin taantuu sitä mukaa kun näitä kehitysmaalaisia rahdataan tänne
"Kehnot Pisa-tulokset saivat Ruotsin sekaisin"
http://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000002693768.html

https://www.suomenuutiset.fi/yle-hehkutti-villisti-rinkebyn-eliittikoulua-lopputulos-aarimmaisen-surkea-viidennelle-paattotodistus/

https://pt-media.org/2017/07/19/vain-3-a-kouluttamattomista-tulijoista-oli-kiinnostunut-ruotsalaisesta-koulutarjonnasta/

Petteri Järvinen kirjoitti...

Jätetään tämä pakolaispolitiikka sitten tähän, ne eivät ole kirjoitukseni aihe.

Mutta jos Trump lähettää laskun Euroopalle maanosan puolustamisesta, me voimme laskuttaa häntä Lähi-idän kaaoksen pahentamisesta ja pakolaisvyöryn aiheuttamisesta.

Anonyymi kirjoitti...

Arvostan Marko Hamilon kaltaisia tiedetoimittajia. Hän pyysi siitä asiasta mistä ei saa puhua 4 tärkeintä väitettä kumotakseen ne. Tarkisti faktat ja totesi, että nehän tosiaan pitävät pääosin paikkansa. Tapahtui herääminen todellisuuteen ja mieli muuttui.

Anonyymi kirjoitti...

Tässähän oli takana Israelin agenda, kuten niin monessa muusakin sotaretkessä Israelin ympäristössä. Asiahan on sellainen, josta yksinkertaisesti ei voi puhua USAssa, se olisi ainakin oman uran loppu. Kun tämän ymmärtää, niin maailman tapahtumat ei enää tunnukaan niin oudoilta.

Petteri Järvinen kirjoitti...

Hän pyysi siitä asiasta mistä ei saa puhua 4 tärkeintä väitettä kumotakseen ne.

Voitko vähän tarkentaa, mitä tarkoitat? En ihan ymmärtänyt.

Anonyymi kirjoitti...

"Voitko vähän tarkentaa, mitä tarkoitat? En ihan ymmärtänyt."
Antapa Hamilon kertoa se itse :) Kohta 24:00
https://www.youtube.com/watch?v=vJG5u2DUh5s

hdmi kirjoitti...

"Irakin kansa haluttiin vapauttaa diktaattorin otteesta (tosin tämä perustelu keksittiin vasta, kun maa ei enää ollut USA:n liittolainen - hyökkäys Iraniin tai kurdien kaasuttaminen ei vaikuttanut)."

Kun arabisosialisti Saddam hyökkäsi Iraniin hän oli Neuvostoliiton liittolainen - vai mistä ne kaikki Mig-hävittäjät tulivat. USA:lla ja Irakilla ei ollut edes diplomaattisuhteita 1967-84 välillä.

Vasta kun Irak uhkasi jäädä häviölle sodassa Irania vastaan suhteet USA:n lähenivät. Amerikkalaiset pelkäsivät Khomeinin kumouksen leviämistä. Tuossa maailmankolkassa ei ole kauheasti varaa valikoida "ystäviään".

Petteri Järvinen kirjoitti...

Viholliseni viholliset ovat ystäviäni -periaate johtaa ennen pitkää vaikeuksiin, kuten Al-Qaidan tukeminen neuvostomiehittäjiä vastaan osoitti. Ehkä liittolainen on vahva sana, mutta suhtautuminen Irakiin muuttui Reaganin kaudella vaikka diktaattorin kovat otteet ja kemiallisten aseiden käyttö oli tiedossa. Tunnettu valokuva, jossa Rumsfeld ja Hussein kättelevät, on joulukuulta 1983, jolloin suhteiden lämpeneminen alkoi.

Anonyymi kirjoitti...

Saddamista tuli Yhdysvaltain läheinen liittolainen Reaganin kaudella ja juuri Reaganin ansiosta. Reagan pääsi Valkoiseen taloon korostamalla kampanjassaan Carterin hallinnon kyvyttömyyttä Iranin suhteen. Panttivankikriisi Teheranissa oli viimeinen niitti, joka torppasi Carterin jatkokauden. Reagan käytti tätä tietoisesti hyväkseen. Loppu on historiaa.

Petteri Järvinen kirjoitti...

Reaganin valintaa avitti sattuma: äänestyspäivänä 4.11.1980 tuli kuluneeksi tasan vuosi Teheranin panttivankikriisin alkamisesta. Istuva presidentti Carter näytti kyvyttömältä (vaikka olikin keväällä käynnistänyt salaisen kommando-operaation, joka keskeytyi aavikolla helikopterien törmäykseen ja kuolonuhreihin).

Website Security Test