sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Tällainen oli IT-vuosi 2017

Vuoden viimeiselle päivälle sopii muutama ajatus päättyvästä vuodesta. Mitä tänä vuonna oikein tapahtui IT-maailmassa?

Mieleen jää varsinkin Bitcoinin arvon 20-kertaistuminen ja sitä syksyllä seurannut mediamylläkkä. Joulukuun huippukurssien aikaan kaikki halusivat rikastua nopeasti kryptoja ostamalla, vaikka ala olisi ennestään täysin vieras.

Tästä vuosi 2017 muistetaan: Bitcoin-kurssi 2013-2017.
Huippuarvoksi jäi 19666 dollaria, kun arvo vuoden alussa oli tuhannen dollarin tietämissä. Nousun ei silti pitänyt tulla yllätyksenä: kaksi vuotta sitten Reutersin uutinen ennakoi näin:

Reutersin uutinen spekuloi Bitcoinin arvon nousevan ensi vuonna jopa tuhanteen dollariin ja edelleen nelinkertaistuvan vuoden 2017 loppuun mennessä (nykyinen arvo noin 400 dollaria). Tärkeimpinä syinä pidetään kolikoiden syntyvauhdin puolittumista kesällä 2016 sekä kryptovaluutan yleisen tunnettuisuuden lisääntymistä.

Ironista kyllä, uutista siteerattiin Onecoin-huijauksen uutiskirjeessä. Jos ihmiset olisivat sijoittaneet rahansa Bitcoiniin eikä Onecoiniin (jonka piti olla kuin Bitcoin, mutta kaikessa parempi), he olisivat nyt oikeasti varakkaita eivätkä huijauksen uhreja.

Onecoinista ei tänä vuonna kuulunut enää mitään. Ex-maajohtaja Tommi Vuorinen on karannut jonnekin ulkomaille, eikä vastaa pettyneiden verkostoihmisten kyselyihin. Ambassador Kari Wahlroos ilmoitti vuoden lopussa saaneensa potkut, jolloin hän vaihtoi toiseen kryptohuijaukseen ja kehuu sitä nyt aivan samoilla argumenteilla.

Huhtikuussa työryhmä sai valmiiksi esityksen sotilas- ja siviilitiedustelulaeista, jotka etenevät eduskuntaan ensi vuonna. Joulukuussa aihe sai odottamatonta julkisuutta Helsingin Sanomien Viestikoekeskusta koskevien paljastusten vuoksi. 

Laitepuolella ei tänä vuonna tapahtunut mitään merkittävää. Ainoa kohuttu mobiililaite oli iPhone X, jossa merkittävintä tuntui olevan sen huippukallis hinta (n. 1300 euroa). Some-kommenteista päätellen moni X:n ostaneista on ollut hieman pettynyt -- ihan kiva puhelin, mutta ei niin mullistava kuin he odottivat. Mobiili-, läppäri- ja pöytäkonemarkkinat ovat niin kypsiä, että suuria innovaatioita lienee enää turha odottaa.

Tietoturvasta muistamme toukokuun Wannacry- ja kesäkuun NotPetya-haitakkeet sekä lokakuun KRACK-kohun wifi-verkon tietoturvasta. Suomessa ne kaikki jäivät mediakohun asteelle.

F-Securen Sense tuli kesällä myyntiin pahasti myöhästyneenä. Siitä kuitenkin puuttuivat juuri ne älylaitteiden suojaominaisuudet, joilla laitetta oli aikoinaan hehkutettu. Jäämme odottamaan, josko tulevat päivitykset lunastaisivat lupaukset. Laite kuitenkin valmistui, toisin kuin kohuttu Solu, joka ajautui syyskuussa konkurssiin.

Twitter oli koko vuoden otsikoissa Donald Trumpin ansiosta, mutta myös siksi että se vihdoin marraskuussa kasvatti viestipituuden 280 merkkiin. Toisin kuin Tuomas Enbuske oli jossain lehtihaastattelussa luvannut, hän ei pidennyksestä huolimatta lopettanut Twitterin käyttöä. Sen sijaan Andorraan jumiutunut Ilja Janitski lopetti 30.12. MV-julkaisun, mistä moni oli varmasti hyvillään (ja osa riitaisesti pahoillaan).

Suomalaisia pelifirmoja listautui pörssiin, mutta sijoittajat eivät niillä rikastuneet. Varsinkin Rovion kurssi laski tuntuvasti, ovk-katsauksen jälkeen jopa -22 % päivässä.

Yhdysvaltojen joulukuinen päätös luopua nettineutraliteetin periaatteesta aiheutti paljon huolta. Ehkä ensi vuonna näemme, mihin se käytännössä johtaa -- vai tapahtuuko vielä mitään.

EU:n päätös roaming-maksujen alennuksesta helli kesällä Euroopassa lomailevia. Kuka vielä väittää, ettei EU saisi mitään hyvää aikaiseksi säädöksillään?

Tuleva GDPR-asetus työllisti suomalaisia yrityksiä ja kouluttajia koko vuoden. Varsinkin syksyllä tietosuoja-aiheisia aamiaistilaisuuksia tuntui olevan tarjolla joka aamulle. Juristit elivät tietosuojan kulta-aikaa.

Vuoden taikasana oli tekoäly, jota ujutettiin mukaan liki kaikkeen keskusteluun. FIM esitteli tekoälyrahaston, joka tekee osto- ja myyntipäätöksiä ilman inhimillisiä tunteita. Rahaston alku on ollut miinusvoittoinen, olisiko sittenkin niin, että sijoittamisessa tarvitaan tiedon ohella myös tunnetta?

Petrus Pennanen valittiin ensimmäisenä piraattina Helsingin valtuustoon 1364 äänellä, Jyväskylässä meni läpi 191 äänellä Arto Lampila.

Entä tästä eteenpäin?

Vuonna 2018 jännitetään ainakin Bitcoinia ja muitakin kryptoja: Ethereum, Ripple, Monero ja lukuisat muut kilpailevat elintilasta. Kryptoja on tulossa niin paljon, ettei kaikille mitenkään riitä tilaa markkinoilla. Edessä on raju karsinta, josta ehkä muutama valuutta selviää. Bitcoinin arvo tätä kirjoittaessani klo 13 on lähes tarkalleen 11000 euroa, kiinnostavaa nähdä onko arvo vuoden päästä lähempänä sataa tuhatta vai nollaa. Oma turvallinen veikkaukseni on, että jälkimmäistä. Joten varokaa kryptoilijat. Kaikki ei ole kultaa, mikä näyttää kryptolta.

Onecoinille vuoden pitäisi olla ratkaiseva, sillä yhtiön mukaan valuutta vapautetaan kaupankäyntiin 8.10.2018. Viimeistään silloin nähdään, millainen huijaus on kyseessä -- ellei sitten yhtiö keksi jälleen uutta tekosyytä, jolla aikarajoja voidaan siirtää seuraavaan vuoteen.

Amazon alkoi joulukuussa myydä Alexaa myös Suomeen. Niin kauan kuin suomen kielen tuki puuttuu, laitteella ei ole suurta vaikutusta, mutta puheentunnistus varmasti laajenee ensi vuonna uusille alueille.

Tiedustelulaeista tullaan varmasti keskustelemaan vielä pitkään, niin valvonnasta kuin tietovuotojen rangaistavuudesta. Jos Hesarin juttu menee oikeuteen, siitä tulee kiinnostava ennakkotapaus. GDPR:n siirtymäajan päättyminen 25.5.2018 tulee olemaan kiinnostava vedenjakaja, koska kaikki yritykset eivät ehdi valmiiksi aikataulussa.

Joka tapauksessa kiinnostavaa vuotta 2018 kaikille lukijoille!

lauantai 30. joulukuuta 2017

Iloa tekniikasta (Spotify + Chromecast)

Usein tulee kirjoitettua ongelmista, kun jokin ei toimi. Harvemmin muistaa mainita asioista, jotka toimivat loistavasti ja ilahduttavat arjessa kerta toisensa jälkeen.

Itselläni tällainen on ollut Spotify, jonka toimivuus jaksaa ilahduttaa vielä kahden vuoden käytön jälkeenkin. Oleellista on, että käyttää maksullista versiota ja yhdistää sen kunnon stereoihin. Itsellä oli aluksi käytössä Applen Airplay -yhteys, mutta se rajoitti käytön AV-vahvistimeen ja muutamaan kaiuttimeen.

Nyt tilanne on parantunut, sillä Spotify Connect ja Googlen Chromecast yhdistävät älylaitteet (älypuhelin, tablet-kone, pöytäkone, läppäri) ja toistolaitteet (AV-vahvistin, Sonos- ja Pioneer-älykaiuttimet sekä Google Home ja Amazon Alexa). Kaikki toimivat yhteen iOS-, Android-, Windows ja Mac-maailmassa.

Musiikin voi valita puhelimella ja ohjata kuulumaan Amazonin Echo -kaiuttimesta:

Kuuntelet Spotifytä Amazon Echolla.
Kaikki laitteet näkyvät samassa listassa:

Google Cast ja Spotify Connect -laitteet samassa listassa.
Googlen Chromecast on pieni ja edullinen palikka, joka HDMI-porttiin laitettuna ottaa vastaan ääntä ja videota kodin wlan-verkossa. Laitoin aluksi Chromecastin televisioon, mutta parempi paikka löytyi AV-vahvistimen HDMI-tulosta. Ääni kuuluu upeasti monikanavisista kaiuttimista ja subbarista, levyn kansi näkyy televisiossa.

Mikä parasta, Spotify-tiliä voi käyttää yhtäaikaa usealla eri laitteella. Voin käynnistää musiikin kuuntelun pöytäkoneella ja siirtyä toiseen huoneeseen, missä voin vaihtaa biisiä älypuhelimella.

Spotify Connect ohjaa musiikin suoraan kaiuttimeen, joten ohjelman voi vaikka sammuttaa ja musiikki jatkaa silti soimista. Tämä tuottaa helposti yllätyksiä. Musiikki pitää muistaa erikseen pysäyttää, mutta sen voi tehdä miltä laitteelta tahansa.

Toinen harmi liittyy Chromecastiin. Ensinnäkin se vaatii oman virtalähteen, koska HDMI-portissa ei ole virransyöttöä. Suurempi ongelma on se, ettei Chromecastia aina löydy. Joskus Freedomen sulkeminen auttaa.

Nämä ovat kuitenkin pieniä harmeja verrattuna siihen iloon, mikä löytyy rajattomasta musiikkivalikoimasta, joka on aina käden ulottuvilla. Usein kuulen radiosta jotain kiinnostavaa, minkä jälkeen haen sen Spotifystä uuteen kuunteluun. Eikä kyse ole pelkästä kevyestä musiikista, vaan myös klassisen valikoima on kattava. Esimerkiksi Bachin jouluoratorio on soinut tänä jouluna moneen kertaan:

Bachin jouluoratorio Spotifyssä.
Ihan toiseen äärilaitaan päädyin kuultuani Ylen kanavalla 23.12.2017 musiikkiaiheista tietokilpailua Jari Tervon ja Arto Nybergin välillä. Esille tuli mm. Juicen Siniristiloppumme (en ollut koskaan kuullutkaan) ja Mika M. A. Nummisen erilainen joululevy:

"Kohta paukkuu pakarat!"
Tältä raidalta on peräisin fraasi "jumalauta kakarat, kohta paukkuu pakarat!".

Spotifyn käyttöliittymään tottuminen kestää aikansa. Varsinkin klassisen musiikin haku on hankalaa, koska toiminnot on ajateltu kevyttä musikkia varten (levyn nimi, artistin nimi, biisin nimi) -- mutta opettelu maksaa vaivan.

Spotify pyrkii suosittelemaan uutta musiikkia, mutta tätä ominaisuutta en ole koskaan kokenut hyödylliseksi. Lukuisat valmiit soittolistat ovat täynnä myyviä nimiä ("viraalisimmat", "parhaat hitit" ym.) mutta jostain syystä itse saan parempia vinkkejä Ylen radiokanavilta. Toinen välillä ärsyttävä ominaisuus alkaa soittaa omiaan kun valittu kappale loppuu. Bachin jälkeen ääneen pääsi mm. teknobiisi, jossa vähän väliä matala ääni kähisi mikkiin "BACH!". Ei ihan sitä, mitä Matteuspassion jälkeen odottaisi kuulevansa. Voi toimia paremmin kevyessä musiikissa.

On oleellista maksaa palvelusta. Se on ensinnäkin reilua artisteja kohtaan, mutta myös paljon kätevämpää. Spotifyn jälkeen en ole ostanut ainuttakaan cd-levyä, koska kaikki musiikki on löytynyt palvelusta.

Jos autoradio on uudempaa Bluetooth-mallia, Spotify toimii langattomasti mobiilidatan varassa, ja biisejä voi vaihdella ratissa olevilla painikkeilla.

Kaiken kaikkiaan loistavaa, elämää rikastuttavaa tekniikkaa. Kaikkien it-harmien rinnalla olkaamme välillä kiitollisia siitä, mikä toimii. Spotify on yksi sellainen!

torstai 28. joulukuuta 2017

Kun paikalla on vain tekoäly

Tilasin hyvin aikaisin aamusta Into kustannukselta e-kirjan. Maksu onnistui ja sähköpostiin tuli latauslinkki, joka ei kuitenkaan toiminut.

Vaan eipä hätää, kustantajan web-sivulla oli chat-yhteys asiakaspalveluun, joka oli kaiken lisäksi paikalla (noin aikaisin aamusta!):

Chat-palvelu kysyy "kuinka voin auttaa?"
Kerroin ongelman ja chat-ikkuna kysyi puhelinnumeroani. Siinä kaikki.

Jaahas, taitaa olla kyse siitä, että moderni tekoäly on laitettu hoitamaan asiakaspalvelun tehtäviä. Hän on ainoa, joka on "paikalla" yrityksessä näin joulun välipäivinä -- ja osaa kysyä vain asiakkaan puhelinnumeron, ei muuta.

Jos tekoälyn tarkoituksena on parantaa asiakaspalvelua niin tällaisena vaikutus on pikemminkin päinvastainen. Reilumpaa olisi kertoa, että olemme joululomalla ja paikalla ensi vuoden puolella. Nyt asiakas tuntee itsensä huijatuksi kertoessaan asiastaan tekoälylle.

Kun kukaan ei soittanut, aloin kokeilla chat-asiakaspalvelijaa tarkemmin. Se ei todellakaan osaa muuta kuin kysyä asiakkaan puhelinnumeroa. Ihan yhtä hyvin tämän voisi hoitaa vanhaan tapaan web-lomakkeella. Mutta kun tekoäly on nyt niin hienoa.

Maksoin tekoälylle potut pottuina ja pyysin sitä treffeille:

Treffeille tekoälyn kanssa.
Ilmeisesti tekoäly oli imarreltu kehuistani, koska halusi heti tietää puhelinnumeroni.

Viestini oli sekstinen ja lähellä #metoo -häirintää. Mutta koskeeko se vain ihmisiä? Saako tekoälyä häiritä seksuaalisesti?

Vitsillä on vakava tausta. Alexan kaltaiset puheentunnistukset, tekoäly-chatit ja robotit hämärtävät ihmisten ja koneiden välistä rajaa. Alamme kohdella koneita inhimillisesti ja vastaamme kiitos, kun ne puhuvat meille vastauksen -- mutta toisaalta alamme kohdella myös ihmisiä yhä enemmän koneina.

maanantai 25. joulukuuta 2017

JFK - avoin tapaus (kirja)

Jouluna on hyvä hetki omistautua kirjoille, joihin aika ei ole syksynä riittänyt -- aiheena vaikka John F. Kennedyn salamurha 22.11.1963.

Osui sopivasti silmiini tieto, että Lee Harvey Oswaldin vanhempi veli Robert Edward Lee Oswald kuoli muutama viikko sitten (27.11.2017) Teksasissa. Lee Harveyn elämä jäi lyhyeksi (24 vuotta), mutta häntä viisi vuotta vanhempi isoveli eli 83-vuotiaaksi. "There is no question in my mind that Lee was responsible", oli Robertin kanta pikkuveljensä syyllisyyteen. Myös ajatus siitä, että Lee Harvey olisi suorittanut Neuvostoliitossa jotain USA:n salaista tehtävää oli veljen mielestä mahdoton.

Lee Harveyn Marina-vaimo piti miestään syyllisenä, mutta vaihtoi kantaansa myöhemmin. Salamurhan aikaan hän osasi huonosti englantia ja pelkäsi viranomaisten salaliittoa, joten oli helpointa myöntyä viralliseen teoriaan yksittäisestä ampujasta.

Moni nuoremman polven suomalainen tuntee JFK:n salamurhan vain Oliver Stonen elokuvasta JFK - Avoin tapaus, joka ilmestyi juuri sopivasti murhan 30-vuotispäivän alla (1991). Elokuvaa on kehuttu kovasti, mitä en täysin ymmärrä. Elokuva sai monet uskomaan salaliittoteorioihin ja useisiin ampujiin -- näyttävä fiktio voittaa aina tylsät faktat.

Stonen elokuva on fiktiota, mutta perustuu todellisiin tapahtumiin. New Orleansin syyttäjä Jim Garrison pyrki oikeasti selvittämään salamurhan taustoja ja uskoi laajaan salaliittoon, jonka taustalla oli CIA ja sotateollisuus. Katsoin äskettäin elokuvan Director's Cut -version, mutta Garrisonin kirja (alkuperäisteos On the Trail of the Assassins 1988) on hitaan alun jälkeen paljon mielenkiintoisempi. Elokuvaan on poimittu vain osa tapahtumista ja niitäkin on vaikea ymmärtää ilman kirjan kertomia taustoja (miksi valokuvat kulkureista olivat niin tärkeitä, mitä oikein oli tapahtumassa lentokentän vessassa jne).

Joululukemisena Jim Garrison: JFK - Avoin tapaus
Kirja on ilmestynyt suomeksi Book Studio Oy:n kustantamana 1992. Kumma, ettei mikään isompi kustantaja napannut oikeuksia itselleen. Kirja on painettu halvalle paperille ja sivut tahtovat irtoilla vuosien jälkeen. Kääntäjä Tarmo Haarala on tehnyt huolellista työtä, en löytänyt yhtään kirjoitusvirhettä. Sana "alakaupungille" toistuu kuitenkin useasti, ilmeisesti kyse on kaupungin keskustasta (downtown).

Garrisonin tutkimukset ajoittuivat 1960-luvun jälkipuoliskolle. CIA tuki hämäräoperaatioilla Kuuban hallitusta vastaan taistelevia kapinallisia. Louisianassa syntynyt Lee Harvey Oswald joutui peliin mukaan ja lavastettiin syylliseksi presidentin murhaan. Kun Garrison alkoi tutkia JFK:n murhaan sekaantuneita paikallisia vaikuttajia, joista osa oli CIA:n peitehenkilöitä, FBI ryhtyi vakoilemaan syyttäjää, salakuuntelemaan toimistoa ja kampittamaan tutkimuksia. Kaikki toimia, joita voisi odottaa Neuvostoliitolta, mutta ei yhdeltäkään länsimaalta.

Elokuva loppuu oikeudenkäyntiin, jossa Garrison yrittää todistaa paikallista yrittäjää (jonka CIA-suhteista hän sai varmistuksen vasta 1970-luvulla) osalliseksi presidentin salamurhaan. Garrisonin mielestä juuri kyseinen Clay Shaw oli avainhenkilö, kun Oswaldista tehtiin syntipukki. Kirjassa syyttäjän avaintodistaja menettää uskottavuutensa kertoessaan, että ottaa opiskelemaan lähtevältä tyttäreltään sormenjäljet varmistaakseen, että sama tyttö tulee takaisin. "Näin mielessäni oikeusjuttumme liitävän siipiään hitaasti räpyttelevän jättiläislinnun laiilla avoimesta ikkunasta taivaan sineen", Garrison kirjoittaa todistajien kuulemisen jälkeen. Ja niinhän siinä kävi, että jury uskoi salaliittoon, mutta vapautti silti Shawin, koska hänen osuuttaan ei voitu todistaa.

Garrisonin mielestä USA:ssa tehtiin salamurhan yhteydessä valtiokaappaus, jossa salaliitto siirsi vallan Pentagonin suosikille Lyndon B. Johnsonille. Tämä perui Kennedyn jo antaman määräyksen 1000 sotilaan kotiuttamisesta Vietnamista ja upotti USA:n Vietnamiin vuosikymmenen ajaksi tunnetuin seurauksin. Garrison kertoo taistelustaan näkymätöntä koneistoa vastaan, joka esti häntä löytämästä totuutta ja teki sen varmistamiseksi jopa lainvastaisia päätöksiä.

Kirjassa Garrison kertoo joutuneensa myöhemmin itse syytetyksi lahjusoikeudenkäynnissä, jossa FBI väärensi salakuuntelunauhoja hänen vahingokseen, ja myöhemmin vielä toiseen yhtä tekaistuun juttuun. Elokuva ei käsittele näitä tapahtumia lainkaan, mutta kirjassa ne vahvistavat käsitystä valtion häikäilemättömästä pelistä. Ei ihme, ettei hallintoon luoteta ja salaliittoteoriat leviävät.

Lopussa Garrison vertaa tapahtunutta tuolloin tuoreeseen Iran-Contra-skandaaliin, jossa CIA kähmi samalla tavalla salaisissa operaatioissa siviilien kanssa ohjaten Iranin asekaupoista saatuja rahoja Nicaraguan hallitusta vastaan taistelleille oikeistokapinallisille.

Ellei Garrison olisi toiminut kolmea kautta New Orleansin korkeimpana syyttäjäviranomaisena, hänen tekstinsä voisi tyrmätä vainoharhaisina valheina. Nyt ne on pakko ottaa vakavasti, vaikka Garrisonin mielikuvitus lähtee laukalle ainakin itse salamurhan toteutuksessa. Ei ihme, että Oliver Stone osti kirjan elokuvaoikeudet. Elokuva vaikutti kotiyleisöön niin voimakkaasti, että USA:ssa säädettiin laki julkistaa kaikki asiakirjat 25 vuoden kuluessa (takaraja 26.10.2017 meni pari kuukautta sitten). Garrison ehti nähdä elokuvan aiheuttaman kohun, sillä hän kuoli lokakuussa 1992 ja vain pari päivää ennen kuin laki salaisten paperien julkaisemisesta hyväksyttiin.

Kirjassa on monia kiinnostavia yksityiskohtia, kuten liikemiehen vaimon (Julia Ann Mercer) silminnäkijähavainto Jack Rubystä antamassa autostaan aselaatikkoa Grassy Knoll -kukkulalla tuntia ennen murhaa. Myöhemmin Mercer kertoi Garrisonille, että poliisi oli vääristänyt hänen kuulustelukertomuksensa päinvastaiseksi kuin mitä hän kertoi (tähän ja muihinkin kiinnostavia linkkejä).

Elokuvasta on kulunut 26 ja murhasta 54 vuotta. Totuuden ja fiktion raja on ajat sitten hämärtynyt niin paljon, että kaikkia tyydyttäviä selityksiä tapahtumille ei koskaan saada. Indeed "it's a mystery wrapped in a riddle inside an enigma."

Lisäys 28.12.2017: Joululukemisena on ollut myös toinen JFK-aiheinen kirja: asiallinen Kennedyn murhan salattu historia (Philip Shenon, 2013).

Toinen joulukirja JFK salamurhasta.
Sivulla 479 (sivuja on kaikkiaan 700!) Shenon ei säästele kommenttejaan Garrisonista: "Garrison syytti sittemmin häntä [Dean Andrews] osallisuudesta Kennedyn murhaan. Paljon ennen Shaw'n vapauttamista syytteistä juttua pidettiin järkyttävänä esimerkkinä syyttäjän virkavirheestä. Tästä huolimatta näyttelijä Kevin Costnerin esittämä Garrison oli Oliver Stonen Kennedyn murhaa käsittelevän elokuvan JFK - avoin tapaus (1991) sankari."

Philip Shenon: Kennedyn murhan salattu historia, s. 479 kritisoi Garrisonin toimintaa.
Hyvä tarina kiinnostaa katsojia enemmän kuin oikeassa oleminen.

perjantai 22. joulukuuta 2017

Koska kansallinen turvallisuus

Kuluneella viikolla on seurattu kohua, jollaista Suomessa ei uskottu ikinä syntyvän. Hesarin paljastukset Viestikoekeskuksesta saivat aikaan myrskyn, jossa kaikki meni sekaisin. Ne, jotka yleensä vaativat sananvapautta (oikeutta kirjoittaa vapaasti eri kansanryhmistä), vaativat nyt vastuuta ja vaikenemista, samalla kun ne, jotka yleensä vaativat vastuuta (kuten toimittajat), vaativat nyt sananvapautta.

Kun taistelukentän ruudinsavu on hälvennyt, lasketaan kaatuneet. Mopo karkasi molemmin puolin rintamaa, myös yleensä niin pidättyviltä sotilailta (kuten tämä harkitsematon vitsi osoittaa).

Primääriongelma ja koko homman ydin on salaisiksi merkittyjen asiakirjojen vuotaminen. Jos vanhat asiakirjat ovat niin salaisia kuin väitetään, miten ne ovat päässeet vuotamaan? Kuka työryhmän jäsenistä on kertonut kokousten kulusta? Olipa kyseessä roskisdyykkaus, social engineering, hakkerointi tai tahallinen vaikuttamisyritys, kaikki vaihtoehdot ovat puolustusvoimien kannalta huonoja.

Jos tiedot ovat vuotaneet toimittajille, kokonaiset asiakirjat -- uudetkin -- ovat voineet päätyä myös ulkomaille. Eikö PV:llä ole käsitystä, miten näin on päässyt käymään? Asiakirjojen sisällön siteeraaminen lehdessä, vaikka laitonta olisikin, on itse vuodon rinnalla sekundäärinen ongelma. Viestinviejän ampuminen ei auta.

Sitten yleisiä ajatuksia, jotka eivät suoraan liity kyseiseen tapaukseen.

Luin kaikki kesällä tiedustelulaista annetut lausunnot, joita oli 64 kappaletta (452 sivua). Yksi ongelmakohta nousi ylitse muiden: lakiehdotuksen termi "kansallinen turvallisuus" oli liian epämääräinen ja sitä voisi soveltaa mitä erilaisimmissa tapauksissa. Eduskunta onkin tarkentamassa määrittelyä lopulliseen lakiin.

Kuluneen viikon keskustelussa monet ovat vedonneet juuri kansalliseen turvallisuuteen. Radion Ykkösaamussa 19.12.2017 aiheesta keskustelivat mm. entinen sisäministeri Päivi Räsänen ja tiedustelulakia valmistelleen työryhmän puheenjohtaja keskustan Tapani Tölli. Jälkimmäinen heilutti ahkerasti "koska kansallinen turvallisuus" -korttia, millä voi lopettaa tehokkaasti kaiken keskustelun.

Päivi Räsänen kommentoi kahteen eri otteeseen, että kun armeija on dokumentit salaisiksi määrännyt, miten media voisi arvioida niiden salaisuuden astetta pätevämmin? Kyllä armeija tietää.

Tiedustelussa näin voi ollakin, mutta yleisenä ajattelutapana "viranomainen tietää paremmin, kansalaisten tai toimittajien ei tarvitse pohtia asiaa" on vaarallinen. Tuoreessa muistissa on esim. kiista eduskunnan vierailijalistoista, joita viranomainen ei halunnut antaa toimittajille. Oikeus totesi, että tässä tapauksessa viranomainen ei tiennyt paremmin ja määräsi luovuttamaan tiedot. Silloin viranomainen keksi vedota henkilötietolakiin (joka ei ole muuttunut lähes 20 vuoteen) ja päätti mieluummin tuhota ne. Omasta mielestään viranomaiset tiesivät sittenkin paremmin.

Toinen vastaava aihe on ns. Tiitisen lista, jonka tiedustelu sai Saksasta ja jonka Supo päätti salata, koska oli luvannut niin tiedon luovuttajalle. Tämän päätöksen oikeus on hyväksynyt, lista pysyy lukkojen takana vuoteen 2050 asti. Tässäkin viranomainen varmasti tietää paremmin, meidän ei tarvitse vaivata päätämme sen nimillä.

Ex-ministeri Räsäsen tiedot Viestikoekeskuksesta osoittautuivat huonoiksi. Hänen kommenteistaan päätellen puolustusvaliokunta ei tiedä edes Viestikoekeskuksen henkilöstömäärää tai budjettia. Pitäisi tietää jo viran puolesta, mutta pelkkä lehtienkin lukeminen riittäisi. Keskisuomalainen kertoi Tikkakoskesta ja Viestikoekeskuksesta huhtikuussa, eikä asiasta noussut mitään kohua. Henkilömäärä (125) on käsittääkseni kerrottu televisiossa jo vuonna 2004. Pitäisikö PV:n kertoa asioistaan päättäjille?

Salaiseksi väitetty lentokone on ollut mm. Malmin ilmailunäyttelyssä kaikkien nähtävillä (ilman tiedustelukonttia tietenkin). Hesari on kertonut lentokoneesta yksityiskohtaisia tietoja tammikuussa 2015 ja koneen valmistanut Lockheed Martin on kertonut Suomen tilauksesta lehdistötiedotteella ilmailunäyttelyn yhteydessä kesällä 2012. Viestikoelaitoksen sijainti kartalla on ollut uutisaihe muista syistä tammikuussa 2014 (jälkikäteen selvisi, että pimennys oli tekninen virhe eikä tahallinen teko).

Ilmeisesti itänaapuri tietää paljon kriittisempääkin tietoa kuin vain henkilömäärän ja budjetin: "Viestikoelaitoksella on useita kuunteluasemia eri puolilla Suomea. Monet niistä ovat naapurimaiden tiedossa. Pari vuotta sitten Venäjä teki Suomeen niin kutsutun Open sky -valvontalennon. Kuvauskoneen reitti noudatteli hämmästyttävän tarkasti Viestikoelaitoksen asemaverkostoa."

Näillä huomioilla en ota kantaa Hesarin paljastuksiin. Muistutan vain, että kansallinen turvallisuus- ja viranomainen tietää parhaiten -kortteja kannattaa käyttää säästeliäästi, jotta salailukulttuuri ei yleisty

sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Nettineutraliteetti republikaanien oikeistopolitiikkaa

Seuraan säännöllisesti Foxnewsin uutisointia. Yritän siten murtaa kuplani, johon CNN kuuluu itsestäänselvyytenä.

Vielä viime viikolla Foxnewsin uutisointikaan ei osannut kertoa, miten nettineutraliteetista luopuminen kääntyisi kuluttajien eduksi. Nyt he olivat löytäneet aiheesta kirjoittajan, jonka teksti löytyy Foxnewsin etusivulta ja on kuin suoraan FCC:n republikaanisen puheenjohtajan suusta:

Foxnews löysi vihdoin jonkun kehumaan neutraliteetin lopettamispäätöstä.
Jesse Hathawayn kirjoitus Ending net neutrality will save the internet, not destroy it toistaa kaikki Ajit Pain fraasit siitä, miten netin sääntely on tarpeetonta. "FCC made the right move when it undid an Obama-era power grab commonly referred to as 'net neutrality', ending he agency's micro-management of the internet", teksti alkaa.

FCC:n käyttämä mikromanagerointi-termi on tässä yhteydessä liki naurettava. Vaatimus ei ole mitään mikromanagerointia vaan yleinen periaate olla suosimatta maksua vastaan joitakin toimijoita toisten kustannuksella. Yleensä suosimista kutsutaan bisnekseksi, mutta kun on kyse infrastruktuuriin verrattavasta hyödykkeestä kuten sähkö ja vesi, puolueettomuuden vaatimus on perusteltu.

Lisää republikaanista retoriikkaa: "Under Obama administration, liberal activists took a concept everyone agreed on and warped its definition to satisfy their goal to expand government's power over internet" ja "Truth is that net neutrality was passed by the left-wing Obama administration to give more power over internet to the federal government".

Jessen mielestä Netflixin ja Youtuben kannattaa maksaa operaattorille hieman extraa, jotta heidän videonsa näkyy asiakkaille paremmin -- maksaahan rekkakin enemmän tietullia ruuhkaisilla moottoriteillä.

Jessen vertaus on harhaanjohtava. Netflix ja Youtube maksavat jo nyt yhteydestään enemmän kuin vaikkapa Foxnewsin uutissaitti, koska valtavat datamäärät vaativat nopeampia yhteyksiä eli paksumpia putkia. Samalla tavalla kotiasiakas maksaa vähemmän, jos hän tyytyy 10 megabitin valokuituun ja enemmän, jos haluaa 1000 megabittiä. Perushinta on tällöin 100 megabitissä.

Jessen mukaan asiakas voi aina vaihtaa operaattoria, jos palvelu ei miellytä. Tämäkään ei pidä paikkaansa: useimmilla (46 miljoonalla kotitaloudella) on vain yksi laajakaistaoperaattori, eikä vaihto muutenkaan auta, jos yksi suosii tiettyjä palveluita ja toinen toisia. Osa palveluista kärsii aina.

Jessen vahvin argumentti on sama, jota Pai toisteli ahkerasti: netti kehittyi hyvin ennen Obaman neutraliteettipäätöstä, joten mihin sitä tarvitaan nytkään?

Tämä on sama kuin kysyisi mihin kodeissa tarvitaan valokuitua, onhan sitä ennenkin pärjätty modeemiyhteyksillä? Videopalvelut ovat tehneet netistä kaapeli-tv:n kilpailijan, ja isot kaapelijätit haluavat palata vanhaan malliin, jossa ne pystyvät valitsemaan mitä kanavapaketteja asiakkaille tarjotaan ja millä hinnoilla.

Jessen taustalla on The Heartland Istitute, republikaaninen lobbausorganisaatio ja ajatuspaja, jonka missio on kehittää ja edistää markkinatalouden ratkaisuja sosiaalisiin ja taloudellisiin ongelmiin. Heartland Institute on aiemmin lobannut mm. tupakkayhtiöiden puolesta ja vastustaa ilmastonmuutosta.

Teksti on lobbaajan palkkatyö, mutta lukijoiden palautteet ovat aitoja ja siksi kiinnostavia. Yleensä Fox-uutisten kommenteissa kehutaan juttua ja pilkataan vasemmistolaisia, liberaaleja ja Obaman/Hillaryn kannattajia, mutta tällä kertaa on toisin: jopa kommentoijat pitävät tekstiä virheellisenä ja neutraliteetista luopumista kuluttajien kannalta vahingollisena.

Tämä kirjoitus jos mikä osoittaa, miten poliittiseksi USA:n viestintäviranomaisen toiminta on muuttunut. Päätöksen vaikutukset lankeavat tulevina vuosina tavallisten asiakkaiden maksettaviksi. Samalla se antaa kilpailuetua EU-maille ja etenkin Suomelle, jonka rajoittamaton mobiilidata kelpaisi (ongelmistaan huolimatta) maailmanlaajuiseksi esimerkiksi neutraliteetin varmistamisesta.

lauantai 16. joulukuuta 2017

Turha salamyhkäisyys ei ole Suomen tiedustelun etu

Helsingin Sanomat kertoi tänään tietoja Suomen signaalitiedustelusta (Suomen salaisin paikka, 16.12.2017, tilaajille). Otsikko on osuva -- puolustusvoimien Tiedustelulaitos ja Viestikoekeskus ovat julkisia salaisuuksia, joista Suomessa ei saa puhua. Kannatamme avoimmuutta, mutta tiedustelua se ei koske. Korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen mukaan tiedustelulaitoksen ei tarvitse antaa itsestään mitään tietoja, ei edes henkilömäärää tai budjetin suuruusluokkaa. On erikoista, että länsimaisessa demokratiassa jokin toiminto on täysin pimeä.

Hesarin juttu on otsikoitu osuvasti: "Suomen salaisin paikka"
Nyt Hesari on valaissut tiedustelua tehokkaalla lampulla. En silti löytänyt jutusta mitään, mikä ei olisi yleisesti tiedossa tai ainakin helposti pääteltävissä. Viestikoelaitoksen salainen raportti vuodelta 2005 ei voi olla kovin kurantti tämän päivän tilanteessa. Raportilla "Tietoverkkosodankäynnin uhka-arvio" joulukuulta 2008 on korkeintaan historiallista arvoa. Muutkin jutussa mainitut selvitykset ovat noin 10 vuotta vanhoja.

Totta kai Suomi seuraa itänaapurin radioliikennettä ja vaihtaa saatuja tietoja ulkomaiden tiedustelupalvelujen kanssa. Henkilökunnan vahvuuden (jutun mukaan Tikkakosken tiedustelulaitoksessa työskenteli vuonna 2010 yhteensä 150 henkeä) olen kertonut NSA-kirjassani vuonna 2014. Tiedustelukoneen Casa C-295 tiedot on mainittu saman kirjan sivulla 150. Tiedot keräsin aikoinaan julkisista lähteistä. Tikkakosken yliviivaaminen pöytäkirjasta tuntuu huvittavalta, kun sijainti on kaikkien tiedossa.

Se, joka on luovuttanut salaisia pöytäkirjoja ja vuosiraportteja toimittajille, on syyllistynyt rikokseen. Vaikka julkaistuissa tiedoissa ei kovin salaista olekaan, tietojen julkistaminen Hesarissa juuri nyt, isänmaallisen hengen ollessa korkeimmillaan, herättää monissa ärtymystä. Jutun kirjoittaneista toimittajista Laura Halminen on erikoistunut kyberturvallisuuteen, Tuomo Pietiläinen talousrikoksiin ja tiedustelulain valmisteluun. Luultavasti Pietiläinen on halunnut taustoittaa sotilastiedustelulain merkitystä ja kuvata, miten ko. salainen yksikkö tulee jatkossa suorittamaan myös siviilitiedustelun teknisen toteutuksen. Asia on ajankohtainen, sillä kansanedustajat päättävät parhaillaan lain sisällöstä.

Tiedustelulain valmistelua on syytetty salamyhkäisyydestä. Sotilaiden halu salata kaikki mahdollinen lietsoo epäluottamusta. Viimeistään Snowdenin paljastusten jälkeen kansa on tiennyt, että kaikki maat vakoilevat minkä pystyvät -- eikä Suomella ole mitään syytä olla pekkaa pahempi tai muita kirkasotsaisempi.

Väitän, että avoimuus näissä asioissa olisi jopa PV:n omien etujen mukaista. Salamyhkäisyys nykyisen avoimuuden aikakaudella kääntyy itseään vastaan. Minkälaisia salaisia valvontaoikeuksia haluamme antaa organisaatiolle, josta emme tiedä edes henkilökunnan määrää?

Tuleva sotilastiedustelulaki antaa ensi kertaa (!) laillisen pohjan tiedustelulle. Samalla PV saa mm. oikeuden lähettää agentteja ulkomaille (James Bondin tyyliin) ja asentaa haittaohjelmia vieraiden valtioiden (tai heidän Suomessa olevien edustajiensa) koneisiin. Tällaisia oikeuksia ei voi antaa organisaatiolle, jonka toiminnasta ei tiedetä mitään. Rajoitettu julkisuus on lain hinta.

Kiinnostavin kohta Hesarin jutussa liittyy Nordstream-putken arviointiin. Näillä pohdinnoilla olisi julkista merkitystä. Nyt suomalaiset ovat ihmeissään, miksi eräät Itämeren maat kieltävät putken tuomisen aluevesiensä läpi kun taas Suomi ei näe asiassa mitään ongelmaa.

Puolustusvoimat tarvitsee salaisuutensa, mutta aivan kuten yritystenkin, PV:n kannattaa pohtia mikä oikeasti on nykyään salaista. Ruotsin FRA on valinnut avoimen linjan: sen henkilökunta, budjetti ja toiminnan periaatteet ovat julkisia. FRA:lla on oma web-sivusto, jossa kerrotaan verkkotiedustelun toteutuksesta ja tavoitteista. Jopa vuosikertomus on julkinen -- tai ainakin vuosikertomuksesta on julkinen versio. Luulen, että päättäjille jaetaan aivan toisenlainen kertomus vuodesta 2016.

Ote FRA:n vuosikertomuksesta 2016.
Aitoruotsalaiseen tapaan vuosikertomus esittelee yhden FRA:n palveluksessa olevan kryptologin. Anna, 42 vuotta, on matematiikan tohtori ja murtaa työnsä puolesta vihollisten koodeja. Tällaiseen avoimuuteen Viestikoekeskuksella on vielä matkaa.

KRP on alkanut tutkia Suomen tietovuotoa. Olemme saaneet oman snowdenin. Tutkittavien joukko ei liene kovin suuri, sillä sotilastiedustelulain työryhmän jäsenet on äkkiä käyty läpi.

Hesarin juttu on tarpeellinen, mutta salaisista raporteista kertomisen olisi voinut jättää vähemmälle. Niiden sisältö ei ollut oleellista jutun pointin kannalta. Mukana on myös pakollinen heitto kansalaisten sähköpostien lukemisesta, mikä on tarkoitushakuista ja faktisesti väärää (paperilehdessä se on vieläpä otsikkona: Salainen yksikkö saisi siepata sähköpostejasi). Tuleva laki ei anna tähän mahdollisuutta -- mikä ei silti tarkoita, etteikö sitä voisi tapahtua. Mitä salamyhkäisempää toiminta on, sitä enemmän harmaalla alueella voi toimia. Tässä suhteessa tiedustelulaki on tervetullut ja hyvä asia.

PS. Milloin Viestikoekeskus avaa omat web-sivunsa? Voisi olla tarpeen esim. tulevia signaalianalyytikkoja ja kryptologeja rekrytoitaessa. Ja milloin se vaihtaa vanhahtavan nimensä paremmin kuvaavaksi?

Tekstiä muokattu 17.12.2017

perjantai 15. joulukuuta 2017

Nettineutraliteetti ja Jerusalem - voimapolitiikka puhuu

Mitä yhteistä on nettineutraliteetin kumoamisella ja Trumpin päätöksellä tunnustaa Jerusalem Israelin pääkaupungiksi? Ainakin se, että molemmat avaavat oven tuntemattomaan.

Voi olla, että Jerusalem-kanta saa pitkään jumissa olleet rauhanneuvottelut liikkeelle, kun USA:n ja Israelin voimapolitiikka pakottaa osapuolet liikahtamaan poteroistaan. Pelättyä kansannousua ja taisteluita ei ainakaan vielä ole ilmennyt.

Nettineutraliteetin loppumisella voi olla yhtä arvaamattomia seurauksia. Operaattorien vallan lisääntyminen muuttaa nettihinnoittelua niin, että palveluita aletaan yhä useammin kytkeä liittymäpaketin hintaan.

Jenkkimarkkinoilla tämä on huono asia, sillä monilla ei ole mahdollisuutta operaattorin vaihtamiseen tai niiden kilpailuttamiseen. On pakko tyytyä oman operaattorin ehtoihin -- vaikka se sitten merkitsisi tuttujen palvelujen vaihtumista. Jenkkikuluttaja voi vain uneksia Suomen kaltaisesta järjestelmästä, jossa langallisen yhteyden lisäksi on saatavilla kolmen operaattorin rajoittamattomia mobiililiittymiä! Niillä kelpaa katsella videoitakin, koska datarajoitusta ei ole.

FCC:n toiminnasta jenkeissä nähty näytelmä oli joka tapauksessa ala-arvoinen. Trump nimitti Ajit Pain FCC:n puheenjohtajaksi heti virkakautensa alussa. Pai -- joka sattuu olemaan entinen Verizonin juristi -- kertoi jo keväällä, että nettineutraliteetin tarpeellisuus kyseenalaistetaan. Hän halusi "palauttaa internetin vapauden" ja lopettaa "hallinnon mikromanageroinnin", mikä on täydellistä puppua. Aivan kuten Trumpilla, sanat tarkoittavat päinvastaista. "Eliitin internet", kuten CNN päätöstä kutsui, sopii Trumpille hyvin.

Kesällä FCC "kuunteli" kansalaisten mielipiteitä aiheesta ja sai valtavan ryöpyn valheellisia kommentteja puolesta ja vastaan. Osa oli jätetty kuolleiden henkilöiden identiteeteillä, osa venäläisistä sähköpostiosoitteista (saatiinpas Venäjä kytkettyä tähänkin hankkeeseen!). Pain johdolla FCC on tehnyt monia muitakin suuria viestintäyhtiöitä päätöksiä sallien mm. saman yhtiön omistaa kaupungin paikallisen sanomalehden ja tv-aseman.

On vaikea käsittää, miksi Viestintävirastoa vastaava laitos on USA:ssa poliittisessa ohjauksessa. Päätöksiä tekee neljän jäsenen ja puheenjohtajan muodostama joukko. Lain mukaan enintään kaksi jäsentä saa olla samasta puolueesta. Käytännössä tämä merkitsee sitä, että presidentin nimittämän puheenjohtajan ääni ratkaisee. Kiistanalaiset päätökset syntyvät aina äänin 3-2 ja noudattavat vallassa olevan presidentin tahtoa.

Ei teknologian ja tietoliikenteen kehitystä näin pidä ohjata! Ja sitten vielä väitetään, että Suomi on byroslavia ja jenkit vapaan kilpailun mallimaa.

Eilisestä FCC:n päätöksestä vedotaan tuomioistuimeen, joten se astuu voimaan ehkä joskus ensi vuonna. Vasta aika näyttää vaikutukset. Parhaassa tapauksessa juuri mikään ei muutu, ainakaan lähivuosina, ja seuraava presidentti ehtii taas omat linjauksensa.

Nettiasioissa Euroopalla on ollut tapana seurata jenkkien esimerkkiä, vaikka EU-asetus tällä hetkellä velvoittaakin neutraliteetin säilyttämiseen.

Kaikki bitit ovat tasa-arvoisia, mutta toiset ovat silti muita tasa-arvoisempia. EU-maissa neutraliteettia kierretään mobiiliverkkojen ns. zero-rating-järjestelyillä, joissa operaattorin suosimaa palvelua ei lasketa mukaan datakiintiöön. Suomessa tätä vaaraa ei ole, koska meillä ei ole kiintiöitäkään.

Toissapäivänä Elisa kertoi testanneensa poliisin, Erillisverkot Oy:n ja Nokian kanssa tekniikkaa, jolla viranomaisten 4G-dataliikenne voidaan priorisoida kriisitilanteissa kuluttaja-asiakkaiden ohi. Tiukan tulkinnan mukaan tämä on neutraliteetin vastaista, vaikka tarkoitus onkin hyvä: ihmishenkien pelastaminen. Nettineutraliteetti on hyvä periaate, mutta mikään periaate ei voi olla absoluuttinen.

Sekä nettineutraliteetin että Jerusalemin kysymyksessä on nyt käytetty vahvemman oikeutta. Valtaa on siirretty niille, joilla voimaa on jo ennestään. Se saattaa vaikuttaa lyhyellä tähtäimellä myönteisesti, mutta kostautuu pitkällä tähtäimellä. Voimapolitiikka luo aina tulevaisuuteen uusia ongelmia.

torstai 7. joulukuuta 2017

Bitcoin nousu hämmentää asiantuntijoita

Bitcoinin jatkuva kurssinousu, jopa yli 10 prosenttia päivässä, on saanut käsittämättömät mittasuhteet. Se on herättänyt myös median ja seuraavana tulevat poliitikot. Kaikki kysyvät, miten jokin virtuaalinen valuutta voi muka nousta tällä tavalla? Eikö se pitäisi kieltää?

Täydellistä kieltoa on vaatinut Nobel-palkittu Joseph Stiglitz. Monet pankkiirit ja rahamaailman vaikuttajat varoittavat koskemasta Bitcoiniin ja odottavat sen täydellistä romahdusta. Samalla toiset odottavat arvon nousevan 100 000 dollariin.

Nordea-pomo Casper von Koskull tylyttää Bitcoinia absurdiksi rakennelmaksi. Erityisesti häntä harmittaa se, että pankkialaa säädellään ja valvotaan pilkuntarkasti samalla kun Bitcoin saa rehottaa kaiken valvonnan ulkopuolella: ”Jos bitcoinin annetaan olla ilman kontrolleja olemassa samalla, kun käytämme miljardeja pankkialan valvontaan, niin minusta se on kyllä vitsi, että annamme jonkin bitcoinin kaltaisen jatkaa olemassaoloaan… En ymmärrä sitä, se on absurdia”, von Koskull sanoi.

Koskull on oikeassa. Poliitikot ja viranomaiset ovat nukkuneet Bitcoinin ohitse, sillä nopeat teknologiset muutokset tulevat heille aina yllätyksenä. Bitcoinin laajamittaisella käytöllä olisi vakavia seurauksia yhteiskuntien toimintaan. Tuskin osaamme edes kuvitella, mitä paluu käteiseen -- tällä kertaa digitaalisena -- käytännössä merkitsisi. Onneksi Bitcoinin käytöstä ei ole mitään merkkejä. Kukaan ei halua käyttää valuuttaa, jonka arvo nousee (tai laskee) liian nopeasti. Vuosi sitten yritin huonolla menestyksellä ostaa Bitcoineilla jotain Helsingin kaupoista.

Viranomaisia ei kiinnostanut edes Onecoin. Kryptovaluutan nimissä sai vapaasti huijata 20 000 suomalaista ilman, että KRP olisi tutkinut asiaa alkua pidemmälle. Bitcoinissa on sentään se hyvä puoli, että raha on "todellista" ja vapaasti vaihdettavaa. Mutta Koskullin mainitsema ristiriita sääntelyn ja valvonnan määrässä on kiistaton fakta.

Viranomaisten puolustukseksi on sanottava, ettei heillä ole juurikaan keinoja Bitcoinin sääntelyyn. Piratismia on yritetty kieltää verkossa 20 vuoden ajan vaihtelevan huonolla menestyksellä. Samalla ainakin Kiina, Japani, Viro ja Venezuela pohtivat oman kryptovaluutan luomista.

Todellisten ja huijattujen kryptovaluuttojen laaja kirjo sekä erilaiset kolikkoannit (ICO) ovat luoneet digitaalisen Villin lännen, jossa pieni osa rikastuu onnekkaasti ja valtaosa menettää rahansa.

Ehkä pankkiväkeä harmittaa myös se, että Bitcoin mahdollistaa rahansiirrot maasta toiseen ilman pankin apua. Tähän asti remittance-bisnes on ollut niille tuottoisaa.

Koskullin ja Stiglitzin jyrkkiä kantoja kuullessani tulee mieleen 1970-luvun loppu, kun ensimmäiset mikrotietokoneet tulivat markkinoille. Sen ajan isot tietokonevalmistajat nauroivat laitteille ja ihmettelivät, mitä käyttöä niille olisi ("Kuka nyt haluaisi tietokoneen kotiinsa!", naureskeli Digitalin pääjohtaja Ken Olsen Bostonissa 1977). Bitcoin ei ole mikrotietokone, mutta jotain samaa tässä on. Olemme ison asian kynnyksellä.

Mikä on Bitcoinin oikea arvo? Turha kysyä ainakaan finanssialan ammattilaisilta. He ovat aivan pihalla jo perinteisessä rahataloudessa ja ajavat siksi autoaan sumussa, kuten Hesarin Tuomas Niskakangas osuvasti kuvasi 3.12.2017: "Sijoitusmarkkinoilla eletään kummallista aikaa, joka saa parhaat asiantuntijatkin hämilleen". Jos rahataloustiede ei pysty selittämään edes nykyisiä korkojen ja pörssikurssien liikkeitä, miten se voisi selittää Bitcoinin kaltaisen aivan uudentyyppisen hyödykkeen käyttäytymistä?

Bitcoin on yksi esimerkki digitalisaation yllättävistä vaikutuksista. Sähköinen, valtioista ja pankeista riippumaton käteinen, on jotain sellaista, millä ei ole aiempaa vertailukohtaa. Siksi on mahdotonta arvioida sen "oikeaa" arvoa. Sata dollaria, tuhat dollaria ja nykyiset 15 000 dollaria ovat kaikki yhtä oikeita.

Bitcoinia voi ajatella (hyvin riskipitoisena) sijoitusinstrumenttina, joka on ensi kertaa yhteinen koko maapallolle. Sitä voi ostaa ja myydä kaikkialla, reaaliajassa, yhtäläisin ehdoin. Pörssi on auki 24/7. Mitään tällaista ei ole ennen ollut. Kyse on kuin teknologisen maailmantalouden osakkeesta, jonkinlaisesta Super-Applesta, jota noteerataan kaikilla markkinoilla.

Osakkeeseen verrattuna "Super-Apple" on reilu, sillä kenelläkään ei ole sisäpiiritietoa. Bitcoinissa toteutuu markkinoiden toive täydellisestä markkinainformaatiosta kaikkien osapuolten kesken. Miten se vaikuttaa -- siinäpä tutkittavaa ekonomisteille!

Kuviota tietenkin hämärtää se, ettei "Super-Applella" itsellään ole liiketoimintaa lainkaan. Sen arvo perustuu lähes yksinomaan odotuksiin.

Yksi odotuksista on se, että jos dollari tai euro menettävät arvonsa, Bitcoin on valtioiden ulkopuolinen turvasatama. Toinen odotus on se, että tätä todellista kansanosaketta on ehtinyt hankkia vasta pieni joukko ihmisiä. Osakkeiden määrä on hyvin rajallinen, joten tuleva kysyntä ajaa kurssia yhä vain korkeammalle. Trumpin juuri ilmoittamat huimat veronalennukset kasvattavat USA:n valtionvelkaa 140 miljardilla dollarilla joka vuosi, mikä sataa Bitcoinin kurssiin.

Mikään puu ei kasva taivaisiin. Tulee olemaan kiinnostavaa nähdä, miten tämä kaikki päättyy. Luultavasti kuitenkin eri tavalla kuin tämän päivän finanssiviisaat uskovat.

Lisää kommentteja maailmalta: "Bitcoin voi turmella Etelä-Korean nuorison" pelkää maan pääministeri - ei kai se nyt sentään rock-musiikkia ole?

Asiallinen huolenaihe on Bitcoin-futuureilla käytävä kauppa ja sitä kautta romahduksen vaikutus reaalitalouteen: Bitcoin voi romahtaa 75 % päivässä.

Finanssivalvonta julkaisi marraskuussa yleisen varoituksen virtuaalivaluutoista ja ICOista. Valuutan osalta varoitus on suunnilleen sama kuin kesällä 2013, jolloin aloin itse seurata Bitcoinia. Onecoin ei näytä kuuluvan Fivan valvonnan piiriin.

perjantai 1. joulukuuta 2017

Google - Teosto, 1. erän jälkeen 6-0

Suomalainen musiikki katosi Youtubesta, kun Teoston ja Googlen välinen kaksivuotinen sopimus umpeutui eilen. Aiheesta nousi melkoinen haloo ja uutisointi alkoi tuttuun tapaan Teoston näkökulmasta: (pieni) Teosto nosti kädet pystyyn Googlen mahdin edessä. Myöhemmin tuli esiin Googlen kanta: kun sopimusta korvauksista ei ole, sisällön esittäminen olisi vastoin lakia.

Julkisten tietojen perusteella tulkitsen asian niin, että Teosto yritti nostaa Googlen maksamia korvauksia, eikä Google  suostunut. Pienen suomalaisen tekijänoikeusjärjestön neuvotteluasema Googlen kaltaista jättiä vastaan on niin huono, ettei hintojen yksipuolinen korottaminen onnistu. Kotimaassa Teosto saa läpi melkein mitä tahansa (kuten aikoinaan maailman ainoat taksikorvaukset), mutta samaa ei kannata yrittää USA:ssa.

On mahdotonta arvioida tilannetta tarkemmin, koska Teosto ei kerro mitään. Monopoliasemassa oleva järjestö ei voi vedota kilpailuun eikä liikesalaisuuksiin, mutta silti se vaikenee sopimuksista ja korvauksista. Tilinpäätöksestä voi lukea vain, että vuonna 2016 online-korvaukset tuottivat runsaat 7 miljoonaa euroa. Luvussa on ilmeisesti mukana Youtube, Spotify ja jotain pienempiä palveluita.

Mikä mahtoi saada Teoston aktivoitumaan tavalla, joka koitui sen omaksi vahingoksi? Näitä asioita mietitään parhaillaan EU-tasolla, joten Teoston sooloilu ei hyödyttänyt ainakaan artisteja. Päinvastoin Youtuben sulkeutuminen hetkeksi riitti osoittamaan, miten tärkeä kanava Youtube on artisteille itselleen. Pitäisikö heidän pikemminkin maksaa Googlelle näkyvyydestä ja jakelukanavasta? Youtube ei ole Googlelle mikään rahasampo, koska oikeuksista pitää maksaa ja tarjolla on vain yksi mainosvideopaikka. Todellinen rahakone on hakukonemarkkinointi, jossa kaikki on melkein puhdasta tuloa. Artistit ovat riippuvaisempia Youtubesta kuin Youtube heistä.

Asiallinen keskustelu tekijänoikeuskorvauksista on yhtä toivotonta kuin keskustelu maahanmuutosta. Ääripäät saavat heti vallan, kuten Maikkarin uutinen Roope Salmisesta osoitti: "Me kaikki saadaan sikana enemmän musavideoita, kun niitä on jotain järkeä tehdä ja useammalla lahjakkaalla ihmisellä on mahdollisuus koittaa siipiään artistina, kun siitä saattaa saada vähän elantoakin". Toisella puolella olivat kommentoijat, joiden mielestä Teosto on aikansa elänyt riistäjä, joka tulisi lopettaa.

Kovin huonosti artisteilla ei voi mennä, sillä kolmen suurimman tekijänoikeusjärjestön perimät korvaukset ovat kasvaneet joka vuosi. Viime vuonna Teosto kasvoi 10 prosenttia ja Kopiosto peräti 30 prosenttia.

Tekijöiden kannalta on onneton tilanne, että järjestöt toimivat kuten ay-liike: jokainen yrittää maksimoida omien jäsentensä edut muista ja kokonaisuudesta piittaamatta. Pienen Suomen Teostolla ja Gramexilla ei ole lihaksia Googlea vastaan. Korvaustasoista pitäisi sopia EU-tasolla, ja siihen kehitys onkin viemässä. Tähän asti järjestöt ovat olleet haluttomia tekemään yhteistyötä ja luopumaan maakohtaisista monopolin suomista valta-asemistaan. Kohta on pakko, sillä maakohtaiset neuvottelut ovat aikansa eläneitä.

EU pystyy pakottamaan Googlen ja Facebookin noudattamaan tietosuojalakejaan, koska ne ovat samat kaikissa jäsenvaltioissa. Tekijänoikeuksien hallinnointia ei ole pystytty yhdenmukaistamaan, joten kansallisten järjestöjen daavidit taistelevat jatkossakin Googlen Goljatia vastaan.

Ilmeisesti Teosto ei saanut tempauksellaan aikaan muuta kuin huonoa julkisuutta kaikille. Ehkä artistit alkavat itsekin kysellä, mikä on jatkossa tehokkain tapa ajaa heidän etujaan kansainvälisillä markkinoilla.

keskiviikko 29. marraskuuta 2017

Windows tuhosi työpäivän

Viime viikolla tärkein työkoneeni järjesti epämieluisan yllätyksen: ison näytön tarkkuus oli pudonnut 1280x1024-tasolle, jolloin kuva näkyi pahasti litistettynä ja työnteko muuttui lähes mahdottomaksi.
Öh, mihin tarkemmat näyttötilat hävisivät?
Ongelma liittyi ilmeisesti 1709-päivitykseen, joka oli latautunut samoihin aikoihin. Sitten alkoikin ihmettely.

Kone on 7 vuotta vanha Dellin pöytäkone, palvellut hyvin kaikki nämä vuodet. Kahdeksan gigan alkuperäinen muisti kävi pieneksi, joten tuplasin sen 3 vuotta sitten 16 gigaan, ja koneesta tuli kuin uusi. Näytönohjain on ATI FirePro V3750, mikä riitti mainiosti hyötysovellusten käyttöön. Ei tämä mikään pelikone olekaan.

Hyvin toimivaa konetta ei kannata vaihtaa uuteen, mutta asiassa on toinenkin ongelma: kaikkien sovellusten uudelleenasennus lisensseineen olisi niin työlästä, että olen lykännyt sitä mahdollisimman pitkään. Windows sovellusten alla on vaihtunut Seiskasta Kasiin ja viimeksi Kymppiin. Mutta nyt jotain meni pieleen.

Hain ATI:n sivuilta uusimman ajuripaketin, mutta se ei korjannut tilannetta. Koska kyse on vanhoista laitteista, arvelin jonkin menneen rikki. Kokeilin toista näyttöä, ei vaikutusta.

Näytönohjaimen vaihto osoittautui hankalaksi, koska Dellissä korttipaikka on aivan prosessorin vieressä, eikä hyllystä löytynyt vanhempi, paksulla passiivisella jäähdytyslevyllä varustettu malli mahtunut alkuunkaan sen paikalle.

Lopulta oli pakko käydä ostamassa uusi ohjain, pienikokoinen GeForce GT 710, runsaat 40 euroa. Se mahtui, mutta sitten tuli toinen ongelma: ohjaimessa on VGA, DVI ja mini-HDMI, kun taas Samsungin isossa näytössä DP ja iso HDMI. Ei mitään yhteistä kieltä näytön ja ohjaimen välillä. Tarvikehyllystä löytyi myös DVI-DP-välijohto, mutta jostain syystä kuva ei näkynyt silläkään.

Ajuriongelma.
Vanhanmallinen laitehallinta (jota ei ole helppo löytää Windows 10:stä, mutta hiiren kakkospainike start-painikkeen päällä on nopein oikotie) kertoi, ettei laitteelle ollut asennettu ohjainta. Kyse oli siis ilmeisesti ajuriongelmasta. Yritin poistaa ajuria ja asentaa takaisin, ei vaikutusta. Ajuripäivitys väitti, että paras ajuri on jo käytössä, eikä netistä saati Microsoftin Updatesta löytynyt parempaa. Yleensä pieleen menneen ajuripäivityksen jälkeen pystyy palaamaan takaisin edelliseen versioon, mutta nyt Windows oli päivittänyt itsensä eikä paluuta siksi ollut.
Ei ajureita.
Tässä vaiheessa turvauduin Googleen ja huomasin, että moni muukin oli kärsinyt samasta ongelmasta. Windowsin 1709-päivityksen jälkeen maksimitarkkuus oli pudonnut aivan liian alas. Oliko AMD jättänyt tuen pois ajuristaan vai oliko Microsoft sotkenut jotain, kukaan ei tiennyt.

Lopulta ratkaisu tuntui löytyneen. Admin-tunnuksella kirjautuneena valitsin ajurin manuaalisen asennuksen ja annoin kohteeksi Windowsin oman varaston. Siellä uusin ajuri näkyi kolmeen kertaan, samoin kaksi vanhempaa.

Näytönohjaimen eri versiot.
Vanhin 2012-versio tuotti bluescreenin -- kiitos vain.

Liian vanha ohjainversio ei toimi.
Uudempi 2015-versio, ilmeisesti alkuperäisen Windows 10:n mukana tullut kuitenkin toimi, ja resoluutiot palasivat vihdoin normaaleiksi. Työtilaa riittää ja kaikki näkyy oikealla suhteella.
No nyt on taas työpöytä paikoillaan!
Sekoilun seurauksena tuhlaantui vähintään yhden päivän työaika ja pöydälle jäi turhaan ostettu GT710-ohjain. Pahinta kuitenkin oli, että alkuperäisen ATI-ohjaimen tuuletin alkoi vaihdossa kolhuja saatuaan pitää häiritsevää ääntä, eikä siitä pääse millään eroon.

Näin tietotekniikka tehostaa työtä -- silloin kun se toimii. Ja jostainhan niiden uusien ammattienkin on synnyttävä.

perjantai 24. marraskuuta 2017

Pelastusarmeija mainostaa feikki-valokuvalla

Pelastusarmeija julkaisi kesällä kampanjan, jossa presidentti Halonen oli puettu kadulla asuvaksi hylkiöksi (toisessa kuvassa oli Rovion Vesterbacka, postaukseni koskee molempia). Ajatuksena oli, ettei huono-osaisuus ole aina omaa syytä, vaan huono onni voi kohdata ketä tahansa.

Ylen jutussa kerrottiin, että "tilanne on ikuistettu viime kuussa Helsingin Kallion alueella".

Ei ollut. Tällä viikolla venäläinen uutissivusto "paljasti", että kuva oli manipuloitu. Presidentti Halosen pää oli photoshopattu toiseen vartaloon. Sinänsä ironista, että asiasta kertoo venäläinen sivusto juuri, kun kansalaisia oli varoitettu venäläisten trollauksesta, valeuutisista ja informaatiovaikuttamisesta.

Entä sitten, jos Halosen pää olikin siirretty toiseen kuvaan? Luuliko joku, että Halonen olisi presidenttikautensa jälkeen oikeasti joutunut kadulle? "Ei kai kukaan tätä dokumenttikuvana pidä", kommentoi Pelastusarmeijan edustaja.

Minusta asia on paljon monimutkaisempi. Tiedämme, että valokuvamalleja photoshopataan hoikemmiksi ja heidän vartalonsa siirretään studion värittömästä taustakankaasta eksoottisiin ympäristöihin. Kukaan ei odotakaan, että Henkka-Maukan (Hennes & Mauritz) kuvat olisivat todellisia. Nehän ovat... niin, mainoksia.

Ehkä olen vanhanaikainen, mutta odotan Pelastusarmeijalta jotain muuta. Odotan, että jos se kuvaa presidentti Halosta, henkilö on todellinen. Tiedän, että kuva on mainos, mutta odotan ainakin presidentin olevan oikea. Juuri tässä on kuvan juju: kontrasti syntyy siitä, että presidentti Halonen siirretään elämään kadulla. Jos kuvassa olisi joku tavis, vaikutelmaa ei syntyisi. Sitä ei synny myöskään, ellei presidentti oikeasti olekaan kuvassa.

Ylen uutisen mukaan kuvankäsittelyyn päädyttiin aikataulusyistä. Presidentillä oli varmaan kiireitä eikä Pelastusarmeija jaksanut odottaa, kamppis oli saatava ulos. Olen pettynyt tällaiseen ajatteluun. Mainoskampanja ajoi todenmukaisuuden yli. Fraasi "antaa kasvot jollekin" toteutuu kirjaimellisesti.

Itse asiassa kuvamanipulointi kääntää mainoksen päälaelleen. Sanoman piti olla, että menestyjäkin voi joutua kadulle. Pelkän pään käyttö kertoo kuitenkin toista: menestyjät antavat käyttää kuvaansa, mutta eivät omaa aikaansa. Photoshoppaus vain korostaa, miten eri maailmassa menestyjät elävät. Heillä (ja markkinointiväellä) on niin kiire, etteivät he oikeasti välitä syrjäytyneistä pätkääkään.

Henkka Maukalta kukaan ei odota totuudellisuutta. Pelastusarmeijalta odotan sitä. Jos kuvat ovat vain mainoksia, voinko luottaa muihinkaan avustusjärjestöjen julkaisemiin kuviin hätää kärsivistä ihmisistä? Onko nekin photoshopattu vain maksimaalisen vaikutuksen aikaansaamiseksi, jotta ihmiset lahjoittaisivat enemmän rahaa?

"Lopputulos on tärkein", korostaa Pelastusarmeijan markkinoinnista (sic!) vastaava Anne Fredriksson. Tarkoitus siis pyhittää keinot. Ovatko muutkaan kuvat köyhistä avuntarvitsijoista oikeita? Ratkaiseeko niissäkin vain lopputulos?

Pelastusarmeija itse ei häpeile markkinointiaan. Päinvastoin, sivullaan se esittelee ylpeänä menestystään kahdessa mainosalan kilpailussa. Huomio ja mainoskilpailussa menestyminen ovat tärkeitä arvoja myös Pelastusarmeijalle.

Tärkeintä on menestyä mainoskilpailuissa.
Ehkä on vain ajan henki, että Pelastusarmeija kamppailee näkyvyydestä ja huomiosta samoilla keinoilla kuin Henkka Maukka ja lukuisat muut kauppiaat. Silloin myös reaktioni on sama: ohitan jatkossa avustusjärjestöjen mainokset yhtä nopeasti kuin turhat vaatemainoksetkin.

sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Pelottava täsmämarkkinointi ei olekaan kovin osuvaa

Ylen ansiokas selvitys nettimarkkinoinnin kohdentamisesta ("Sinun tietosi eivät ole sinun") loi vaikutelman, että markkinointi on melkeinpä tiedettä, ja että jokainen näkemäsi mainos on kohdistettu juuri sinulle.

Näin voi teoriassa olla, ainakin tekniikat siihen ovat olemassa. Arkipäivän kokemukset puhuvat kuitenkin toista. Ainakin omalla kohdallani mainosten kohdentaminen on yhä lapsenkengissään. Päätin tutkia tätäkin asiaa, sillä aivan liian usein luotamme toisen käden tietoihin ja valmiisiin uutisiin asioissa, joita voisi havainnoida itsekin. Kaiken tiedon suhteen täytyy nykyään olla kriittinen.

Innokkaana kuvaajana käyn usein Rajala Kameran sivuilla. Tieto käynnistä välittyy heti mainoksiin, jotka heijastavat katsottuja tuotteita. Mutta mitä järkeä on tällaisissa mainoksissa:

Rajalan tuplamainos IS-sivulla
Hesarin ja Ilta-Sanomien sivuilla minulle on jo pitkään näytetty kaksi saman objektiivin mainosta, mikä on ihan hullua. Lisäksi mainoksen kohteena on käytetty versio objektiivista, jota en missään tapaukessa ostaisi (24-105 on yleisobjektiivi, jonka geometriavirheet ja kontrasti jättävät toivomisen varaa). Tätä samaa mainosta on näytetty jo usean viikon ajan.

No, ehkä mainoskone vain on rikki, ja siksi samat (turhat) mainokset näkyvät kahtena. Ainakin kyse on siitä tuotesegmentistä, josta voisin olla kiinnostunut.

Samaa ei voi sanoa Hesarin verkkoversion mainoksista. Olen verkkolehden tilaaja, joten asiakkaan tunnistamisen ja mainosten kohdentamisen pitäisi olla helppoa. Mutta miksi minulle näytetään XXL-urheilukaupan mainoksia (juuri nyt peräti kaksi kertaa - ja nekin molemmat tuplana, yhteensä siis neljä kertaa). Tutkin asiaa tehdessäni kirjaa yksityisyydestä tammikuussa 2010, eikä mikään näytä muuttuneen.

Vähän paremmin osuu Motonetin työkalumainos (ainakin kohderyhmä on oikea) ja erityisesti Rajalan Black Friday -mainos. Iso Alfa Romeo -banneri menee ihan hukkaan, vaihdoin autoa viime vuonna eikä Alfa olisi missään tapauksessa listallani.

Kokeillaanpa Facebookia, se nyt ainakin vakoilee kaiken mahdollisen. Uutisvirrassa kelluu KLM:n mainos, joka sopisi kenen tahansa profiiliin. Seuraavana on Verisuren Paloturvaviikko-tarjous -- muuten hyvä, mutta olen ollut Verisuren asiakas jo vuodesta 1998 lähtien ja heidän palovaroittimensa asennettiin seinään neljä vuotta sitten.

Sitten tulee taas oikea helmi:

Mainoksessa K-Ruoka sovellus.
En laita ruokaa enkä ole K-kaupan bonus-asiakas, joten en tee ruokasovelluksella yhtään mitään. Luulisi alkeellisenkin tekoälyn huomaavan, etten koskaan jaa ruokakuvia someen enkä kirjoita ruoka-aiheista. Tämä mainos kannattaisi kohdistaa heille.

Sitten  Aurinkomatkojen mainos -- joo, kelpaa kelle vain. Sitten tulee Pfizerin mainos:

"Miltä tuntuu, kun kipu ottaa vallan arjesta?"
En kärsi kivuista enkä edes tiedä, mitä ovat "neuropaattisen kivun oireet". Mainos on ihan pöljä kuvaa ja tekstiä myöten.

Ehkä vika on siinä, että käytän tietokonetta. Älypuhelimen pitäisi olla se urkinnan todellinen troijan hevonen.

Ylen jutun mukaan kännykkä tietää, missä kauppakeskuksessa ollaan, ja valitsee mainokset sen perusteella. Kokeilin asiaa eilen Tapiolan Ainoa-kauppakeskuksessa. Menin Iltalehden sivulle ja varmuuden vuoksi annoin luvan paikannukseen:

Lupa paikantaa ja mainostaa.
Ensimmäisenä vastaan tulee Land Roverin automainos. Ei kiinnosta, ja Lantikka olisi muutenkin autolistallani viimeisten joukossa.

Tarjolla on taas K-kaupan ruokaa:

Pakollinen K-Ruoka-sovellus.
Ei kiinnosta nytkään. Kilpailevan ketjun ruokamainos menee yhtä pahasti metsään vedotessaan lapsiin, jotka eivät voi odottaa:

Kilpailijan ruokamainos.
Sitten yllättävä Jumbo-kauppakeskuksen mainos:

Tervetuloa Jumboon.
Jumbo-kauppakeskus sijaitsee Vantaalla, toisessa kaupungissa siis, ja on lähinnä kai kilpailija Ainoalle. Kuinka järkevää on mainostaa kilpailevaa kauppakeskusta toisesta kaupungista? Vaikka niillä olisi sama omistaja, mainostus on turhaa -- käyn Jumbossa keskimäärin yhden kerran vuodessa.

Ehkä suomalaiset eivät vain osaa? Käydäänpä vielä Amazonilla. Kuten sivu kertoo, olen ollut asiakas vuodesta 1996 lähtien. Kuluneiden 21 vuoden aikana olen tilannut yhtä sun toista, lähinnä kirjoja ja aikanaan myös dvd-levyjä.

Amazon mainostaa kalkkunaa
Amazonin näyteikkunassa vaihtuvat mm. Fire TVstickin ja yhtiön omien video- ja musiikkipalveluiden bannerit. Sitten se tarjoaa kiitospäivän kalkkunaa. Haloo! Luulisi Amazonin kaltaisen nettijätin ymmärtävän, ettei Suomessa a) vietetä kiitospäivää ja että b) ruokaa ei edes toimitettaisi Suomeen asti.

Miksi mainokset ovat kaikesta urkinnasta ja mittaamisesta huolimatta näin huonoja? Ensinnäkin Suomi on niin pieni alue, ettei Amazonin kannata huomioida meikäläisiä lainkaan. Muutama koodirivi säästyy, kun pienet pohjoismaat jätetään tekoälyn ulkopuolelle. Ja sähköpostiviesteissä, joissa Amazon tarjoaa räätälöityjä tuotteita, ne tulevat aiemman tilaushistorian pohjalta ja ovat täysin yllätyksettömiä: uusia dvd-levyjä tai kirjoja aiheista, joista olen tehnyt tilauksia 5-15 vuotta sitten. Elämäntilanne ja kiinnostus ovat sen jälkeen vaihtuneet moneen kertaan.

Kotimaisten mainostajien huono osumatarkkuus on pieni yllätys. Mahdollisesti olen hankala tapaus, koska tilaan verkosta vain satunnaisesti, enkä kuulu yleensä suurimpiin kategorioihin (lapsiperheet, ruuanlaittajat ym). En liioin käytä bonuskortteja, joilla tietoa voisi kerätä.

Loppujen lopuksi relevantin datan kerääminen verkosta on vaikeaa. Se, että katson jotain tuotetta verkkokaupassa ei tarkoita, että olisin kiinnostunut siitä vielä viikon tai kuukausien päästä. Olen joko ostanut sen tai siirtynyt muihin aiheisiin. Ostotkin voivat olla lahjoja muille, jolloin ne eivät kerro mitään itsestä ja vain hämäävät profiloinnin algoritmia. Jotta mainokset osuisivat todella hyvin, pitäisi tuntea surffaajan koko elämä. Edes tietojen rekisteröinti ei siihen riitä, evästeistä nyt puhumattakaan. Paikkatieto kertoo mitättömän vähän ja on helppo tulkita väärin.

Vaikuttaa siltä, että kohusta huolimatta mainosten kohdentaminen on vielä alkutekijöissään. Täsmäosumien sijaan mainostajat ampuvat isolla tykillä ja toivovat, että joku niistä osuu kohdalleen.

Ihan niin kuin entisaikaan printtipuolella.

Kerro kokemuksesi -- toimiiko kohdentaminen sinulla paremmin? 

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Mobiilidatan arpajaiset 4G -verkossa

Omien 4G-yhteyksien hidastelun vuoksi lähdin tutkimaan, miten asia on muualla. Suoritin kahtena iltana testiajoja Espoon asuinalueilla ja mittasin 4G-datanopeutta Elisan verkossa. Tuloksista ja mittausjärjestelyistä voi lukea tarkemmin tekniikkablogistani. Katso myös edellinen kirjoitukseni aiheesta.

Yksi kuvaaja kertoo kaiken:

4G-nopeus voi olla mitä tahansa.
Kuvassa punainen pylväs kuvaa mittauspaikan siirtonopeutta verkosta itselle (down) ja harmaa omasta laitteesta verkkoon (up). Sininen viiva kertoo verkkoviiveen millisekunteina (ping). Nopeudet on järjestetty down+up -tuloksen mukaan nousevasti, verkkoviive laskevasti. Mittaukset on tehty arki-iltana, jolloin verkon kuormituksen voi olettaa olleen suurimmillaan.

Kuvaajasta käy ilmi, että yleensä latausnopeudet (down, punainen) ovat suurempia kuin lähetysnopeus (up), mikä on hyvä asia, sillä monet käyttäjät katsovat videoita ja harvat lähettävät dataa verkkoon.

Nopeuksien vaihtelu on tavattoman suurta. Pahimmillaan (vasen reuna) latausnopeus on 0,6 ja lähetysnopeus 0,7 megabittiä sekunnissa. Nämäkin arvot ovat mittauksen keskiarvoja, muutaman sekunnin mittausajan sisällä verkko saattoi olla hetkittäin täysin pimeänä. Toista ääripäätä edustaa 46,8/26,9 megabittiä sekunnissa, mikä ylittää jo kiinteän VDSL-liittymän tason ja lähestyy valokuitua. Pisin verkkoviive oli peräti 418 millisekuntia, mikä tekee yhteydestä kelvottoman kaikkeen vuorovaikutteiseen käyttöön.

Nopeuksien keskiarvo 16,7/12 Mbit/s on riittävä mm. videoiden katseluun. Sen sijaan 21 prosentilla nopeuksien yhteenlaskettu arvo jäi alle 10 Mbit/s, mikä on kelvoton tulos. Hyviä tuloksia (summa yli 50 Mbit/s) oli 18 prosentilla.

Tänään aamulla Hesarin etusivulla Moi-operaattori mainostaa DNA-verkossa toimiva liittymiä tyypillisen yliampuvaan tapaan:

"Huippunopea 4G... Mutta nopea on - Vroom!"
Hyvissä olosuhteissa 4G voi tosiaan olla huippunopea, ehkä jopa luvattu "Max 100 Mbit/s" täyttyy. Asuinpaikasta riippuen osa asiakkaista kuitenkin pettyy, kun liittymän nopeus ei illalla riitä edes videoiden katseluun. 17 megabitin keskinopeus on kaukana mainosten lupaamasta 50 megan maksiminopeudesta.

Tällaisten mittausten tekeminen ja alan valvonta kuuluisi LVM:lle sekä kuluttajaviranomaisille. Heidän pitäisi mitata todellisia nopeuksia ja arvioida, lupaavatko operaattorit liikoja. Niin ikään voisi pohtia, mikä on mobiilidatan asema tulevaisuuden digitalisaatiovisioita rakennettaessa. Valokuidun saattaminen kaikkien ulottuville ("100 megan Suomi" -hanke) on jäänyt taka-alalle mobiilin vuoksi. Mittaamisen ja valvonnan ei pitäisi jäädä asiakkaiden vastuulle.

Jos ruokaa tai vaatteita myytäisiin mobiliidatan tapaan, kuluttajansuoja olisi jo aikaa sitten puuttunut peliin.

Lisäys 22.11.2017: Helsingin Sanomat on kirjoittanut aiheesta pitkän jutun Matkapuhelinverkko pätkii pääkaupunkiseudulla yleisimmin Vantaalla (HS 21.11.2017), joka perustuu Aalto-yliopiston nettitutkan mittauksiin. Jutussa siteeratut nopeudet näyttävät hyviltä, koska ne ovat keskiarvoja. Kuluttajan kannalta yhteyden nopeudella on merkitystä vain silloin, kun yhteyttä käytetään -- päivällä nopea netti ei paljoa lohduta, jos ketään ei ole kotona ja illalla yhteys tökkii. Mittaukset tulisi tehdä käyttöhuipun aikaan, jotta ne olisivat kuluttajan kannalta relevantteja. Kaupunkitason mittauksilla ei juuri ole merkitystä, sillä kuten mittaukseni osoittavat nopeudet kunnan sisällä vaihtelevat valtavasti sekä paikan että kellonajan mukaan.

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Onnellisesti työtön

Helsinkiläinen Ossi Nyman nousi julkkikseksi lokakuussa 2017. Hän antoi kasvot ilmiölle, jonka monet ovat havainneet, mutta josta ei tähän asti ole ääneen puhuttu: työttömät, jotka eivät haluakaan työllistyä.

Myös minulla meni aamukahvi väärään kurkkuun juttua lukiessa. Terve mies, joka välttelee töitä ja elää veronmaksajien kustannuksella – sehän on suorastaan röyhkeää! Helsingin Sanomien jutussa häntä varten oli keksitty aivan uusi termikin: ideologisesti työtön.

Alkunärkästyksen jälkeen olen alkanut ymmärtää Ossia. Hän on omatoimisesti ottanut käyttöön sen kansalaispalkan, josta poliitikot eivät ole pystyneet sopimaan.

Eikä Ossi ei ole yksin. Hänen kaltaisiaan on kasvava joukko, ja he edustavat tulevaisuutta.


Tähän asti elämäämme on ohjannut protestanttinen työetiikka: joka ei töitä tee, sen ei syömänkään pidä. Tällä periaatteella Suomi on noussut takapajulasta hyvinvointiyhteiskunnaksi.

Tietotekniikka, netti ja digitalisaatio mullistavat nyt kaikkea. Miksi siis oletamme, että työetiikka säilyisi entisellään? Kun robotiikka ja tekoäly korvaavat yhä enemmän ihmistyötä, kaikkien työpanosta ei yksinkertaisesti tarvita.

Niilläkin aloilla, joilla työntekijöitä tarvitaan, kysyntä ja tarjonta eivät kohtaa. Kaikista työttömistä ei voi kouluttaa perushoitajia, koodareita eikä luovan työn tekijöitä. Ketään ei voi liioin pakottaa yrittäjäksi.

Tekemätöntä työtä löytyy: talvella lumitöitä, kesällä vaikka puistojen haravointia. Ihmisen kilpailukyky koneita vastaan heikkenee kuitenkin koko ajan, joten näistä tehtävistä ei voi maksaa kovin paljoa.

Yhteiskunnalle tulee halvemmaksi jakaa raha suoraan työttömille kuin yrittää kouluttaa ja työllistää heitä pakolla tuottamattomiin töihin.

Jos joku ei halua tehdä töitä, yhteiskunnalla ei ole keinoja pakottaa siihen. Tukien täydellinen lopettaminen johtaisi ongelmiin, jotka ennen pitkää tulisivat veronmaksajille vielä kalliimmaksi.


Mediassa huomion saavat lahjakkaat nuoret, joiden talentista modernit yritykset kilpailevat. Reaktorin ja Futuricen kaltaiset yritykset hakevat kilpailuhenkisiä loistotyyppejä, jotka rakastavat uusia haasteita, itsensä kehittämistä ja haluavat edetä urallaan.

Heille on hyvän palkan lisäksi luvassa mielekästä työtä, mukavia työkavereita ja innostavaa me-henkeä. Startupit ja pelifirmat ovat arvossaan.

Kaikki eivät ole näin lahjakkaita. Yhä enemmän on niitäkin, joille työ ei ole koko elämä.  He eivät halua polttaa itseään loppuun jo kolmikymppisenä, kun eivät pystyneetkään yhdistämään työtä, perhettä ja harrastuksia niin, että se näyttäisi täydelliseltä Facebookin ja Instagramin päivityksissä.

Kaikki nuoret eivät tavoittele omakotitaloa Espoosta, kahta lasta, koiraa ja kahta autoa. Vähempikin riittää. Kyse on sentään omasta, ainoasta elämästä. Monet haluavat vain simppelin perustyön, joka jättää aikaa muulle elämälle. Digitalisaation seurauksena sellaisia on kuitenkin tarjolla yhä vähemmän.


Työttömänä eläminen vaatii elintasosta tinkimistä, mutta on kuitenkin mahdollista, sillä tuottavuuden kasvun ja globalisaation ansiosta perustarpeet voi nykyään tyydyttää hyvin edullisesti.

Ruoka ei ole koskaan ollut näin halpaa. Aika ei tule pitkäksi, sillä netissä on rajattomasti ilmaista sisältöä. Valtio suorastaan painostaa luopumaan omasta autosta ja siirtymään älykkääseen joukkoliikenteeseen tai pyöräilyyn. Nekään, joilla olisi varaa ajokorttiin, eivät näe sitä tarpeelliseksi.

Alusta- ja jakamistalous rohkaisevat ihmisiä palvelemaan toinen toisiaan ja lainaamaan tavaroitaan. Osuuskunta-aate on palaamassa, sillä Osuuskunta 2.0 on helppo toteuttaa netin kautta. Omistaminen on out, yhteiskäyttö in.

Vain kasvukeskuksissa asuminen on kallista, mutta se johtuu verotuksesta ja asuntopolitiikasta. Muualla Suomessa väki vähenee ja hinnat pikemminkin laskevat.

Työ on muutakin kuin työtä: useimmilla ihmisillä on tarve tehdä jotain hyödyllistä, olla merkityksellinen itselle ja muille. Työ antaa ryhtiä elämään, luo siihen aikataulun ja järjestyksen. Moni kaipaa pois töistä, mutta ei kuitenkaan osaisi ottaa vastuuta pelkästä vapaa-ajasta, eikä tyytyisi pieniin tuloihin.

Ossi on kaikesta päätellen tähän pystynyt. Hän on kirjoittanut jopa kirjan. Kuulostaa ehkä helpolta, mutta kokeilepa itse samaa.

Digitalisaatio pakottaa meidät arvioimaan uudelleen työn etiikkaa ja merkitystä. Kaikki ei todellakaan voi jatkua samaan tapaan kuin satoja vuosia. Siksi ideologisesti työttömien roolia ja merkitystä kannattaa pohtia rationaalisesti.

Omalla tavallaan Ossi on tämän kehityksen edelläkävijä.

torstai 9. marraskuuta 2017

Oma luottokielto tuo lisäsuojaa identiteettivarkauksia vastaan

Identiteettivarkaus tarkoittaa toisen henkilötietojen käyttöä ilman lupaa. Jos tietoja käytetään taloudellisen edun hankkimiseen, kyseessä on petos. Suuri taloudellinen arvo tai uhrille koituva vahinko voi tehdä teosta törkeän. Valitettavasti näitä tapauksia on yhä enemmän.

Lisäsuojaa rikollisia vastaan voi hankkia omaehtoisella luottokiellolla. Se on syytä tehdä viimeistään silloin, mikäli lompakko henkilöpapereineen varastetaan, tai jos tietää henkilötunnuksensa ja muiden kriittisten tietojen vuotaneen nettiin. Kannattaa googalata omaa hetua ja tarkistaa, löytyykö se netistä.

Luottohäiriömerkintöjä ylläpitävät Suomessa Suomen Asiakastieto Oy ja Bisnode. Listalle joutuu, mikäli laiminlyö kulutusluottojen maksamisen (esim. luottokorttilasku yli 60 päivää myöhässä) tai laiminlyö oikeuden määräämien korvausten maksamisen. Myös ulosoton tiedot päätyvät jossain vaiheessa rekisteriin.

Kauppias voi turvata selustansa ostamalla luottotietojen tarkistuspalvelun jommalta kummalta yritykseltä. Saatuaan tietää, että asiakkaalla on luottohäiriömerkintä, hän yleensä kieltäytyy myymästä tavaraa laskulla, osamaksulla tai tekemällä luotollista sopimusta kuten kännykkäliittymän avaamista. Luottorekisteri tarkistetaan yleensä myös asunnon vuokrasopimusta tehtäessä.

Henkilö, joka haluaa suojata itsensä, voi pyytää luottokieltomerkintää itselleen joko siksi, että haluaa estää oman velkaantumisensa tai siksi, että pelkää tietojensa väärinkäyttöä. Omaehtoinen luottokielto (lyhyemmin OLK, Oma luottokielto) on voimassa kaksi vuotta kerrallaan. Suomen Asiakastieto Oy veloittaa palvelusta 19,90 euroa, Bisnode tarjoaa sen ilmaiseksi. Asiakastiedon luottokiellon voi hakea web-lomakkeella (pankkitunnisteet tarvitaan), Bisnodelta haku pitää tehdä kirjallisesti ja mukaan liittää kopio esimerkiksi ajokortista. Bisnode halutaa myös tietää syyn (velkaantumisen vai väärinkäytösten estäminen).

Molemmilta saa kirjallisen todistuksen, jonka mukaan merkintä on vapaaehtoinen. Sitä näyttämällä myyjä luultavasti suostuu tekemään kaupat tai avaamaan liittymän, vaikka kieltomerkintä rekisteristä löytyykin. Siis luultavasti. Todistus on pelkkä paperi, ei itsessään mikään aitoustodistus. Joka tapauksessa paperi saa myyjän tarkistamaan ostajan henkilöllisyyden tavallistakin tarkemmin. Netistä tilattaessa todistuksella ei tietenkään ole merkitystä.

Muutenkin merkinnän hyöty on rajallinen, sillä päätöksen luotollisesta myynnistä tekee aina kauppias itse. Kaikki eivät tarkista luottohäiriöitä lainkaan, osa tarkistaa vain Asiakastiedon ja osa Bisnoden rekisterin. Varmuuden vuoksi kielto pitäisi asettaa molemmille, eikä sen tehosta siltikään ole varmuutta. OLK vaikeuttaa henkilötietojen väärinkäyttöä, mutta ei estä sitä.

Asiakastiedon oma luottokielto -todistus.

Hain oman luottokiellon maaliskuussa 2015. Sen umpeutumisesta ei tullut mitään ilmoitusta, ei edes sähköpostiin. Kansalaisen pitää itse olla valppaana ja suojata itseään, vaikka asian pitäisi olla päinvastoin.

Jos omaehtoinen kielto tuottaa ongelmia eikä todistuksen näyttäminen auta, merkinnän voi perua, mutta peruutus pitää tehdä netistä pankkitunnisteilla. Huijarin on siten liki mahdoton peruuttaa uhrin asettamaa kieltoa.

Luottotietojen käytöstä säädetään laissa (Luottotietolaki). Huomio kaikki kansanedustajat! Oma luottokielto kaipaa päivittämistä. Kiellon pitäisi olla ilmainen, helposti verkosta asetettavissa ja myyjällä velvollisuus tarkistaa asia, tai kärsiä itse mahdolliset luottotappiot. Identiteettivarkaudet yleistyvät nopeasti, eikä ongelmaa nujerreta sillä, että syksyllä 2015 valeprofiilin perustaminen toisen nimellä kriminalisoitiin.

Tarvitaan paljon vahvempia toimia, sillä verkkopetoksista aiheutuu uhrille pahimmassa tapauksessa vuosikausien piina.
Website Security Test