sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Vanhasta kirjasta perspektiiviä digitalisaatioon

"Robotteja on kaikkialla". Otsikko voisi olla tämän päivän uutisesta, mutta tämän niminen luku löytyy saksalaisen Rolf Strehlin kirjoittamasta teoksesta Aikamme robotit, jonka WSOY julkaisi suomeksi jo vuonna 1954 (alkuperäisteos Die Roboter sind unter uns):

"Robotteja on kaikkialla"
Tilasin kirjan nettiantikvariaatista ja se näyttää juuri siltä, miltä 1950-luvun kirjat yleensä näyttivät.

Robert Strehl: Aikamme robotit, 1954
Kansikuva on pieni vitsi, joka selitetään kirjan kuvaliitteissä. Kyse ei ole mekaanisesta hyönteisestä vaan ylösalaisin käännetyn hävittäjän nokasta.
Kansikuvassa hävittäjän nokka.
Netistä löytyy joku toinenkin, joka on kommentoinut samaa teosta (englanninkielinen versio ilmestyi 1955). Blogiin on kopioitu kirjan valokuvia, itse tyydyin ottamaan vain pikaisesti kuvia tekstistä, koska pitkät tekstilainaukset olisivat muuten olleet liian työläitä.

Vaikka kirja on omistettu roboteille (heti ensimmäinen luku on nimeltään "Robottien aikakausi on alkanut"), se kuvaa laajasti tekniikan kehitysnäkymiä ja tulevaisuuden odotuksia 60 vuoden takaa. Ja ne kuulostavat hämmästyttävän tutuilta.

Esimerkiksi robotisoidun tuotannon ja ammattiliittojen merkityksen pohdiskelu kuulostaa kovin ajankohtaiselta:

"Ammattiliitto ei voi estää ... käyttämästä näitä elektronis-mekaanisia koneolentoja hyväkseen."
Pystyykö kone ajattelemaan? Voiko siitä tulla ihmistä älykkäämpi? Tätä pohditaan kirjassa ja kumma kyllä, emme vieläkään osaa vastata tähän keskeiseen, periaatteelliseen kysymykseen.

"Pystyykö kone ajattelemaan meitä älykkäämmin?"
Huvittavaa kyllä, kirjassa on täsmälleen samanlainen kirjoitusvirhe kuin jotka nyt ovat kiusallisen yleisiä: yhden kirjaimen puuttuminen muuttaa sanan vastaus muotoon vastus mikä hämää oikolukijaa (tuolloin ihminen, nyt koneellinen). Ja ei, minä en ole tehnyt korjausta kirjan marginaaliin, vaikka #typonipo olenkin!

Kirja ennakoi myös valvontayhteiskunnan tuloa. Se kuvailee, miten Yhdysvaltojen väestönlaskenta saatiin toteutettua reikäkorteilla. Aikansa big data syntyi, kun kansalaiset rekisteröitiin 35 lävistyksen perusteella korteille.

"Keskimääräisen kansalaisen muotokuva: 35 lävistettyä reikää"
Ja toinen kohta:

"Koko ihmiskunta merkitään korteille"
Luulitko, että robottiauto on uusi keksintö? Ehei, jo vuonna 1954 se oli aivan kulman takana:

"Kuljettajaton auto"
Jo vuonna 1951 amerikkalaiset insinöörit rakensivat tutkaa hyödyntävän auton, joka kulki testiradalla ilman kuljettajaa. Kirjan mukaan "kulunee vielä muutamia vuosia, ennen kuin robottiautot täyttävät maantiemme. Tähän saakka vaunu ei näet ole pystynyt havaitsemaan kaikkea mitä sivuilla tapahtuu. Tiellä leikkivät lapset saavat robotin tosin pysähtymään, mutta tiensivulla 'telmiviä' auto ei havaitse".

Olemme odottaneet robottiautoa 60 vuotta, ja joutunemme odottamaan vielä muutaman vuoden lisää.

Kirjan ikä näkyy siinä, että väliotsikon mukaan "ENIAC laskee hirivittävän nopeasti", koska se suorittaa tunnissa miljoona kahden kymmennumeroisen luvun kertolaskua... suorituskyky vastaa noin 25 000 konttorilaskukonetta. Samoin mikroaaltouunia kutsutaan nimellä "tutkaliesi".

Tulevaisuuden ennustaminen on vaikeaa, eikä Strehl onnistu siinä kovin hyvin. Sivulla 241 hän siteeraa Amsterdamin taloudellisen yliopiston professoria, tohtori Polakia, joka on laatinut kuvauksen miltä maailma ja yhteiskunnallinen rakenne näyttävät vuonna 2000. "Hänkin uskoo, että silloin koko taloudellinen valmistus tapahtuu muutamissa jättiläistehtaissa, joita vain muutamat ihmiset johtavat, koska täysautomaattiset koneet itsetoimisesti pitävät huolen tuotannosta. Automatisoinnin seurauksena tulee olemaan suunnaton työttömyys, jota olisi lähinnä koetettava auttaa tehokkaasti työpäivää lyhentämällä."

Ja edelleen:

"Eric Leaver ja tri Brown, kaksi kanadalaista tiedemiestä, jotka suorittivat perusteellisia teollisuuden automatisointia valmistelevia tutkimuksia, ehdottavat kahden päivän työviikkoa" (siinä mallia Li Andersonille!), sillä "missään tapauksessa ei pitäisi toistaa tähänastisen koneellisen puoliautomatisoinnin yhteydessä tehtyä kapitalistista virhettä, että säilytettäisiin työaika ja vähennettäisiin työntekijöiden lukumäärää".

Miksi yhdistän tämän kirjan ajankohtaiseen digitalisaatio-teemaan? Koska monet nyt huolta herättävät aiheet olivat olemassa jo 60 vuotta sitten. Niitä pelättiin lähes samoilla argumenteilla kuin tänäkin päivänä. Menneisyys ei ole tae tulevaisuudesta, mutta voinemme silti olettaa, etteivät kaikki uhkakuvat tälläkään kertaa toteudu. Pelottavilta tuntuvat asiat latistuvat arkipäivässä. Robotit eivät vie kaikkia työpaikkoja, tekoäly ei korvaa ihmistä eikä itseään ohjaava auto yleisty vielä ihan lähivuosina (mikä antaa taksi- ja rekkakuskeille aikaa sopeutua muutokseen).

Sivulla 170 Strehl maalaa synkkiä näkymiä toimistotyöntekijöille, sillä "elektroni-ihmiset" tekevät toimistyöläiset tarpeettomiksi. "Tämä tehtaissa ja toimistoissa tapahtuva toinen teollinen vallankumous tulee varmasti aiheuttamaan suunnattomia yhteiskunnallisia probleemoja kaikilla aloilla. Jopa katastrofaaliset iskut voivat vavahduttaa nykyaikaista yhteiskunnallista rakennettamme".

Tämä uhkakuva ei toteutut. Päinvastoin, seuraavan 50 vuoden aikana toimistotyöntekijöitä tarvittiin enemmän kuin koskaan. Ja nyt pohdimme jälleen ihan samaa kysymystä.

Sivulla 237 kirja ennustaa monien ammattiryhmien katoamista: "Tuhat kertaa ihmistä nopeammin laskeva taikka reikäkortteja järjestävä kone, puheluita yhdistävät ja kaikki niihin liittyvät kirjanpitotehtävät suorittavat tekoaivot, sähkeitä vastaanottava ja niitä edelleen lähettävä elektroniajattelija, itsetoimisesti kirjeitä kirjoittava kirjoituskone, koneille käskyjä antava koneisto, lentokonetta ohjaava laite, automaattisesit tavaroita myyvät robotit, pitkiä rataosia valvovat ja vaihteita kääntävät asetinlaitteet, itsestään saamansa käskyt muistavat hissit, ilman vartijoita toimivat majakat, ohjaajattomat koneaurat taikka itsestään soittavat pianot, -- kaikki ne uhkaavat välittömästi monen ammatin olemassaolon perusteita. Tällaisia ovat laskijat ja toimistovirkailijat, puhelujen välittäjät, sähköttäjät, sihteerit, tehtaan työläiset, lentäjät, myyjät, rautatieläiset, majakanvartijat, maataloustyöntekijät ja kahviloiden pianistit".

Jonka johtopäätöksenä on seuraava kappale:

"Uhka, jonka 'Giant brains' (jättiläisaivot), tekoaivot kaikissa muodoissaan, inhimilliselle olemassaololle ja ihmisarvolle muodostavat, saa ne näyttämään pelottavilta. Yli-inhimillisin lihaksin varustettu kone ei enää ole sensaatio nykyajan ihmiselle, mutta yli-inhimillisin aivoin varustetut koneet herättävät ahdistavia mielikuvia jopa kehitykseen uskovassa 20. vuosisadan teknikossakin".

Kirjan lopussa pelätään koneiden avulla käytävää kolmatta maailmansotaa, joten viimeisen luvun otsikko on "JA JOS RAUHA SÄILYY".

"Myös jos rauha säilyy, robotit tulevat mullistavasti vaikuttamaan elämäämme. Teollisuus automatisoituu, mutta kysymys vapaa-aikojen käytöstä tulee olemaan vaikeimpia ja mielenkiintoisimpia probleemeja, mitä ihmiset saavat ratkaistavakseen, on prof. Wiener ennustanut."

Strehlin mukaan tekniikan ansiosta ihmisillä tulee olemaan paljon vähemmän tekemistä kuin nykyään. Optimistien mukaan ihminen silloin vihdoinkin jälleen muistaa itsensä ja voi uudelleen löytää "ikuisten arvojen" luo. Sivistyksen uusi kukoistuskausi olisi tämän seurauksena (s. 298).

Strehl pelottelee lukijoita television ja radion tyhmentävällä vaikutuksella: "yleisradion ydinprobleema ja vallitsevana vaarana näyttää olevan, että se muodostaa jatkuvan pakenemisen kiusauksen. Yksinäisyydessään ihminen ei enää kärsi väliaikaa. Sen tähden hänen vapaa-aikansakin on oltava automaattisesti säännösltetyä, mikä tavallaan vastaa tehtaiden liikkuvia nauhoja... kaukonäkeminenkin uhkaa uutena teknillisenä apuneuvona tehdä ihmiset orjikseen sen sijaan, että palvelisi heitä". Mitähän Strehl olisi sanonut internetistä?

lauantai 29. lokakuuta 2016

Milloin meille tuli digitalisaatio?

Digitalisaatio, digitalisaatio, digitalisaatio... tähän taikasanaan törmää nykyään joka paikassa. Mutta kuka sen keksi ja milloin sana levisi yleiseen käyttöön?

Tein pienen tutkimusmatkan Hesarin mainioon tekstiarkistoon. Sana "digitalisaatio" esiintyy 2000-luvulla ensi kerran vuonna 2001, jolloin sillä viitataan Nokian voittokulkuun puhelinmarkkinoilla. Eri merkitys siis.

Ensimmäinen nykyisen kaltainen merkitys löytyy Heli Suomisen työelämä-osion jutusta 8.1.2006, jossa kerrotaan Tietoenatorin Ostravaan perustamasta palvelinkeskuksesta:

Ulkoistamisen aallon mahdollisti digitalisaatio. Jo aiemmin tehdastuotantoa oli siirretty edullisiin kaukomaihin, kuten Kiinaan. Mutta nykyään myös tietoverkon kautta toimivia asiantuntijapalveluja voidaan tuottaa tuhansien kilometrien päässä kuluttajasta, siellä missä se on halvinta.

Siinä se on! Seuraavana vuonna sana esiintyi kerran, mutta tarkoitti television digitalisointia, joten en laske sitä mukaan.

Yksittäiset maininnat löytyvät vuosilta 2010 ja 2012 -- mutta sitten räjähtää: vuonna 2014 on kymmenen mainintaa, 2015 jo 93 ja tänä vuonna 29.10.2016 mennessä peräti 166 mainintaa! Onkohan mikään toinen muotitermi aloittanut nollasta ja levinnyt näin nopeasti?

Hypetermin voittokulku alkoi 26.2.2014 jutusta "Taloustieteilijöiden kasvuresepti", jossa sana "digitalisaatio"esiintyi ensi kertaa lähes kahteen vuoteen (se edellinen oli pääkirjoitus "Digitalisaatio luo kasvua ja työpaikkoja" 29.6.2012). Seuraava osuma on toukokuulta 2014, sitten syyskuulta, lokakuulta ja marraskuussa osumia on jo kolme, samoin joulukuussa. Digitalisaatio oli pesiytynyt kielenkäyttöön ja yhtäkkiä sitä oli joka puolella.

Mitä vuoden 2014 loppupuolella tapahtui? Miksi digitalisaatio alkoi levitä kulovalkean tavoin? Tähän en osaa vastata, mutta siinäpä sopiva graduaihe jollekin. Termit eivät ole pelkkiä sanoja, vaan ne kertovat ajatuksista ja ilmapiiristä, joskus myös onnistuneesta tietoisesta vaikuttamisesta. Liittyisikö termin yleistyminen kevään 2015 eduskuntavaaleja pohjustaneeseen talouskeskusteluun, jossa d-vitamiinista toivottiin apua Suomen talouskehitykseen?

Yhtä kiinnostavaa olisi tietää, miksi aiemmin niin yleinen "tietoyhteiskunta" on hiipunut. Vuoden 2000 lehdissä sana esiinty 90 kertaa, tänä vuonna se on mainittu vain kerran. Onko tietoyhteiskunta toteutunut, jolloin sanaa ei enää tarvita, vai pikemminkin unohdettu?

Tietoyhteiskunta hävisi ja tilalle saimme digitalisaation. Mutta muuttuiko arjen tasolla mikään? Eikö digitalisaatio tarkoita samaa, mistä ennen puhuimme tietoyhteiskuntana?

Digitalisaatio-termi alkoi yleistyä äkisti vuoden 2014 lopussa.
Huomaa, että kuvassa vuoden 2016 tieto vain 29.10.2016 tilanteen mukaan. Vuosien 2001 ja 2007 yksittäiset digitalisaatio-sanat käyttävät termiä eri merkityksessä kuin nykyisin.

Lisäys 30.10.2016: Grafiikasta voi nähdä ristiriidan puheen ja todellisuuden välillä. Digitalisaatiokehitys ei varmasti alkanut vuonna 2014, vaikka puhe siitä alkoikin, vaan paljon aiemmin. On kolme vaihtoehtoa: a) kehitystä ei huomattu aiemmin, b) siitä käytettiin jotain toista nimeä tai c) nykyinen digitalisaatio-hypetys on tarkoituksellista ja irtaantunut todellisuudesta.

Viimeinen vaihtoehto on mielenkiintoisin pohdittava. Sen puolesta puhuu havainto, ettei englanninkielisessä maailmassa juurikaan käytetä koko termiä, vaan kyse on kotimaisesta ilmiötä.

Google Trends kertoo samaa kuin Hesarin juttuarkisto:

Myös Google Trends ajoittaa digitalisaation nousun vuoden 2014 loppuun.
Käyrän viimeisin kuoppa osuu kesälle, sen alin kohta heinäkuun kolmannelle viikolle. Kesälomalla suomalainen ei jaksa vaivata päätään digitalisaatiolla. Mutta tänä syksynä, lomien jälkeen, digitalisaatiopuhe on noussut ennätyskorkealle. Digitalisaatio jyllää -- ainakin puheen tasolla.

tiistai 25. lokakuuta 2016

Uber ei suunnittele laajenemista Suomessa

Kävin äskettäin tapaamassa Uberin Suomen-toimintojen johtajaa Joel Järvistä (ei sukua). Agendalla ei ollut mitään erityistä, vain juttelua palvelun nykytilasta ja tulevaisuudesta. Yhtiön toimisto on Helsingin ydinkeskustan toimistohotellissa Forumin talossa ja se työllistää neljä henkilöä. He hoitavat lähinnä markkinoinnin ja asiakaspalvelun tehtäviä.

Uberin Suomen-johtaja Joel Järvinen.
Uberin Suomen toimintojen alkamisesta tulee marraskuussa kuluneeksi kaksi vuotta. Asia julkistettiin sopivasti Slushin yhteydessä.

Kuluneet kaksi vuotta ovat olleet myrskyisiä. Useimmissa Euroopan maissa Uberin toiminta on joutunut arvostelun ja Ranskassa jopa väkivaltaisten mielenosoitusten kohteeksi. Joel kertoi, että maakohtaisten vertailujen tekeminen on vaikeaa, sillä pohjoismaiden ulkopuolella taksitoimintaa säädellään kaupunki- tai aluekohtaisesti. Vain pohjoismaissa ja Balttiassa taksitoiminnasta on kansallinen laki.

Syyskuussa hovioikeus tuomitsi kaksi suomalaista Uber-kuljettajaa sakkoihin. Toinen oli ansainnut kuukaudessa 2800 euroa, toinen kolmessa ja puolessa kuukaudessa yli 12 000 euroa. Isoja summia, sillä Joelin kertoman mukaan valtaosa suomalaisista kuljettajista (joita on "satoja") ajaa alle 10 tuntia viikossa.

Aiemmassa blogissani kummastelin sekavaa alv-käytäntöä. Kuljettaja seuraa itse, jäävätkö hänen tulonsa alle alv-velvollisuuden rajan (10 000 euroa/v), ja lisää tarvittaessa veron loppusummaan. Kirjanpitoon verollista kuittia ei tarvita, ei liioin kulukorvauksen maksamiseen.

Maailmalla Uber toimii yli 400 kaupungissa. Suomessa kyytejä voi tilata vain pääkaupunkiseudulla, eikä toimintaa suunnitella laajennettavaksi Tampereelle tai muihin Suomen suuriin kaupunkeihin. Nykyisessä epäselvässä tilanteessa (liikennekaaren valmistelu kesken, kuljettajia sakotettu) laajentaminen ei olisi järkevää.

Joelin mukaan Uber on teknologiayhtiö, joka harjoittaa Suomessa sinänsä laillista kyytien välityspalvelua. Kuljettajat vastaavat itsenäisesti toiminnastaan. Yhtiö ei pidä takseja kilpailijoina, vaan yhteinen vastustaja on yksityisautoilu.

Yhtiön tavoitteena on automatisoida kuljetuspalvelu kokonaan, mikä tarkoittaa siirtymistä robottiautoihin. MIT Technology Review kertoo Pittsburghiin perustetusta koeajokeskuksesta, jossa autoja kehitetään yhteistyössä läheisen Carnegie Mellon -yliopiston kanssa. Juttu What to Know Before You Get In a Self-driving Car on kiinnostava ja kannattaa lukea loppuun asti, sillä hypestä huolimatta teknologia ei ole vielä lähellekään valmis.

Suomi joutuu ottamaan uudelleen kantaa kyydinjakopalveluihin eikä voi laskea sen varaan, että robottitaksien yleistyminen ratkaisee asian. 

lauantai 15. lokakuuta 2016

Pilvipalvelun nurja puoli - näin Google petti Picasa-käyttäjänsä

Jokin aika sitten Google alkoi ajaa alas vuosia sitten ostamanasa Picasa-kuvapalvelua. Kesällä Picasa suljettiin kokonaan, ja vieläpä tylysti: käyttäjän vanha julkinen galleriaosoite lakkasi toimimasta. Ei ilmoitusta uudesta palvelusta, ei ohjausta uudelle sivulle -- vain 404 Not found (elokuussa viesti oli vielä ankeampi: internal error, mutta sen ovat sentään korjanneet).
Kuvasi näkyivät täällä... mutta eivät näy enää.
Vaikka Tivin uutinen kehuu Google Photos -palvelun uusia temppuja, olen itse pahasti pettynyt. Ilmaiskäyttäjänä en voi valittaa, mutta olisin toki maksanut palvelun jatkumisesta. Googlen yksipuolisten toimien jälkeen jouduin siirtämään kuvani muualle. Nykyisin maksan kotimaiselle toimijalle.

Tiedoksi siis, että aiempi Picasawebin kuvagalleriani on nykyään osoitteessa http://petterij.kuvat.fi/kuvat/ (tai osa on, kuvien siirtäminen on hieman työlästä ja vie aikaa, onneksi kuvatiedostot ovat edelleen saatavissa Google Photosin kautta).

Google Photos sisältää monia automaattisia ja kaiketi hauskaksi tarkoitettuja ominaisuuksia, mutta palvelu on kovin sekava. Itselleni ei koskaan auennut, mistä kuvakollaasit ja animaatiot ilmestyivät kuin itsekseen, yllätyksenä ja pyytämättä.

Nörtit ovat tehneet palvelun itselleen, eivät tavallisille käyttäjille. Kaikenlaiset kuvan muka-parantelu toiminnot on suunnattu nuorille mobiilikäyttäjille.

Ilmeisesti julkiset galleriat pudotettiin pois juuri tästä syystä. Nyt kuva-albumeita voi jakaa vain nimetyille käyttäjille. Ajatus kai on, ettei älypuhelinaikana kuvia näytetä julkisesti, vaan niitä jaetaan ainoastaan kaverien kesken. Google Photos haluaa siirtää kännykkäkuvat pilveen ja säilyttää ne siellä.

Pilvipalveluissa käyttäjä on täysin suojaton. Hänellä ei ole mitään neuvotteluasemaa, eikä edes palvelusta maksaminen auta. Perinteisissä sovelluksissa pystyi sentään jättämään päivitykset tekemättä, jos ne kehittyivät väärään suuntaan, mutta tätäkään vaihtoehtoa ei enää ole.

torstai 13. lokakuuta 2016

Putkosen informaatiosota tuulimyllyjä vastaan

A-studiossa nähtiin eilen 12.10.2016 kiinnostava tapaus, kun ensimmäinen aihe kertoi Venäjän infosodan menetelmistä ja seuraavassa aiheessa perussuomalaisten puoluetoimiston viestintävastaava Matti Putkonen sovelsi aivan samoja menetelmiä omassa asiassaan (Yle Areenassa kuukauden ajan). Vahva, tinkimätön mielipide, asiantuntijoiden vähättely ja syytökset THL:n sidonnaisuuksista olivat kuin suoraan informaatiovaikuttamisen oppikirjasta. Tunne ratkaisee, faktat ja asiantuntijamielipiteet ovat toisarvoisia.

Eikä Putkonen häpeillyt keinojaan, vaan oli niistä ylpeä: "Millä tämä asia saadaan jokaisen kansalaisen tietoon? Lepakosta tehtiin uusi Rapalan viehe, kolmikoukkuinen, jonka heitin toimittajamereen ja hups - tarttui."

"Toimittajat tarttuivat vieheeseeni".
Tällä hän viittasi perussuomalaisten viime viikon ulostuloon, jossa väitettiin lepakkojen räjähtelevän infraäänen vaikutuksesta. Tiedon Putkonen oli löytänyt googlaamalla.

Putkonen lisäsi itse infraääniaallot.
A-studioon oli pyydetty myös infraäänistä oireileva Leena Kurikka ja THL:n tutkija. Jälkimmäisen mukaan ei ole tiedossa vaikutustapaa, jolla normaalin voimakkuuden infraäänet voisivat vaikuttaa ihmisen terveyteen. Leenan oireet olivat epäilemättä tosia, mutta niiden syistä ei ole varmuutta.

Kurikan mukaan erityisen haitallisia ovat "pulsoivat infraäänet". Mitähän se tarkoittaa? Google löytää yhden osuman ja sekin on Turun Sanomien mielipidekirjoituksesta.

Infraäänten olemus tuntui olevan epäselvä myös Putkoselle itselleen. Hän sanoi tutkijan olevan väärässä erottaessaan infraäänet ja paineenvaihtelut: "nopeataajuinen infraääni on juuri tätä paineenvaihtelua".

Putkosen fysiikan opinnoista lienee aikaa. Kerrataan siis, että infraäänet ovat matalataajuisia (0-20 Hz) ääniä, joita korva ei kuule. Kovilla voimakkuuksilla ne voivat aiheuttaa epämääräisiä tuntemuksia -- esimerkiksi kummitustalojen vaikutuksia on selitetty tuulen rakenteissa synnyttämillä infraäänillä.

Väite nopeataajuisesta infraäänestä on oksymoroni, aivan kuten äänekäs hiljaisuus tai älykäs idiootti. Mutta kun asian esittää Putkosen tavoin vakuuttavasti ja kirkkain silmin, kuulijat ottavat sen todesta. Juuri tätä on informaatiovaikuttaminen.

Lääketiede ei tunne mekanismia, jolla infraäänet vaikuttaisivat ihmiseen kielteisesti. Sellainen voidaan jonain päivänä löytää, joten omissa tuomioissa kannattaa olla varovainen. Tällä hetkellä tiede ja faktat eivät kuitenkaan tue Putkosen väitteitä.

Itse asiassa wind turbine syndrome muistuttaa kovasti matkapuhelinsäteilystä ja sähköyliherkkyydestä (sähköallergia) kärsivien oireita. Yhteistä niille on, että henkilöt kokevat vakavia terveysongelmia, joita ei voida laboratorikokeissa yhdistää aiheuttajaan ts. oireet eivät poistu, vaikka lähetin sammutetaan koehenkilön tietämättä tai päinvastoin.

Lääketieteen tämänhetkinen kanta onkin, että sähköyliherkkyyden kaltaiset sairaudet aiheutuvat ihmisen oman kehon mekanismeista ja huomion kiinnittäminen niihin vain pahentaa asiaa. Kyse on siis psykosomaattisesta vaivasta.

Kiinnostavaa kyllä, väite "pulsoivan" signaalin erityisestä haitallisuudesta esiintyy myös matkapuhelinsäteilyn yhteydessä.

Mistähän syystä perussuomalaiset ovat nostaneet näkyvästi esille juuri tuulivoimaongelmaiset, joita lienee muutama sata koko Suomessa? Suurempiakin unohdettuja tai vähäteltyjä tautiryhmiä löytyisi. Olisiko informaatiovaikuttamisen taustalla halu rajoittaa tuulivoiman rakentamista ja suosia perinteistä energiantuotantoa?

tiistai 11. lokakuuta 2016

Bitcoin ohittaa pankit tuottoisassa remittance-bisneksessä

Pankit hyödyntävät sumeilematta vierastyöläisten ahdinkoa ja perivät suuria prosenttipalkkioita vierastyöläisten kotimaihinsa lähettämistä rahansiirroista. Western Union on tunnetuimpia remittance-rahansiirtopalvelujen tarjoajia.

Tähän kryptovaluutta tuo merkittävän parannuksen: työntekijä voi vaihtaa saamansa palkan bitcoineiksi, lähettää ne kotimaahansa vaikka sähköpostilla, ja siellä perhe vaihtaa rahat takaisin paikalliseen valuuttaan. Siirto toteutuu lähes saman tien ja melkein ilman kuluja (joskin paikalliset rahanvaihtajat ottavat tietysti osansa vaihtokurssissa, suojaten sillä itseään kurssi- ja korkoriskeiltä).

En tiedä, missä määrin vierastyöläiset osaavat hyödyntää bitcoineja, mutta tekniikka toimii jo tänään. Ei tarvitse jäädä odottamaan jotain tulevaisuuden kryptovaluuttaa. Pikaisella googlauksella esimerkiksi Pakistanista löytyy tällaisia Bitcoin-välittäjiä:

Pakistanilaisia Bitcoin-pörssejä.
Rahansiirron kulut muodostuvat Bitcoinien osto- ja myyntikurssien erotuksesta, mutta ovat silti halvemmat kuin Western Unionilla. Ja jos taloustilanne sallii, saadut varat voi säilyttää ja jopa kuluttaa suoraan Bitcoineina, jolloin takaisinvaihtokurssia ei tarvita lainkaan.

Suomessa euroja voi vaihtaa Bitcoineiksi ja takaisin automaateissa, jollainen on esimerkiksi Helsingin Kampin keskuksessa (pohjakerroksessa, lähellä bussien lähtöpaikkaa). Vaihdon voi tehdä myös nettipalveluissa, jolloin ilmoitetaan pankkitilin numero.

Onecoin lupaa mahdollistaa vastaavat rahansiirrot joskus tulevaisuudessa:

Onecoin tarjoaa rahansiirrot joskus tulevaisuudessa.
Ilmeisesti kukaan ei ole kertonut, että kaikki tämä on jo mahdollista. Pankkeja ei tarvita tänäkään päivänä.

Leikkeen viimeisessä kappaleessa perustellaan, miksi Onecoin olisi parempi: siinä jokaiseen kolikkoon lisätään tieto omistajasta, joten rahaa ei voi käyttää laittomiin tarkoituksiin ("kuten rikollisuuteen erikoistuneessa bitcoinissa").

Olisi kiinnostavaa tietää, miten Onecoin aikoo varmistaa jokaisen afrikkalaisen tai aasialaisen henkilöllisyyden, näillä kun tuskin on kovin luotettavia henkilöpapereita. Vierastyöläisellä paperit ovat luultavasti olemassa, mutta kun kolikko siirtyy kotimaahan, se täytyy nimetä vastaanottajan mukaan, koska jatkossa kyse on hänen kolikostaan -- ja kukas hänen henkilöllisyytensä varmistaa? (Luultavasti koko ajatus henkilötiedoista lohkoketjussa on puppua, mutta tulipa kuitenkin pohdittua).

Entä kuinka moni haluaisi käyttää rahaa, jossa jokaiseen kolikkoon on ikuistettu omistajan nimi? Lohkoketjun ansiosta kaikki ikinä tehdyt transaktiot ovat julkisia, joten tiedot rahansiirron osapuolista ovat nähtävissä vielä vuosienkin päästä.

Onko tämä etu vai haitta? Jokainen voi itse päätellä. Bitcoinissa ketju on avoin, mutta osapuolia ei tiedetä, joten toiminta muistuttaa käteisen käyttöä.

Tällä hetkellä Onecoin perii rahan kotiutuksista tiettävästi 30 euron käsittelymaksun. Se tekisi pienten summien siirrosta yhtä kalliita kuin Western Unionin kautta.

Kryptovaluutta on rahaliikenteen digitalisaatiota puhtaimmillaan. Jos siis haluat ohittaa pankit ja siirtää rahaa maasta toiseen, ei tarvitse odottaa tulevaisuuden kryptovaluuttoja -- homma toimii jo tänään.

maanantai 10. lokakuuta 2016

Bitcoin ei kelpaa oikeissa kaupoissa

Onecoinissa itsensä kryptokuningattareksi nimittänyt Ruja Ignatova muistutti viikko sitten Bangkokissa, ettei Bitcoinista ole maksuvälineeksi, koska suoritusten läpimenoaika on 10 minuuttia.

Tämä on ihan roskaa, joten päätin käydä kokeilemassa, miten maksut tänään sujuvat. Varmaan paremmin kuin runsaat kolme vuotta sitten, jolloin ostin ensi kertaa kivijalkamyymälästä älypuhelimen Bitcoin-lompakolla.

Silloista Vegemestaa ei kuitenkaan enää ole. Ilmeisesti vegaaniruuasta ei tullutkaan niin suurta hittiä kuin yrittäjä silloin kehuskeli.

Bitcoin-maksujen pioneeri on lopettanut.
Bittiraha.fi-sivulta löytyy lista muista Bitcoineja hyväksyvistä kaupoista:

Bitcoineja hyväksyvät kaupat Helsingissä.
Lähdin K-kauppa Manskuun, jossa kassakoneen takana istuu keski-ikäinen mies, ehkä kauppias itse? Kun kysyn Bitcoin-maksusta hän yllättyy ja alkaa etsiä tablet-konetta jostain kassan alta. Sitä ei kuitenkaan löydy. Sanoo, ettei kukaan ole kysynyt Bitcoinia ainakaan puoleen vuoteen, ja siksi maksujen vastaanottolaitekin on hukassa. Hän kuitenkin lupaa selvittää asian, kun tulen seuraavan kerran.

Manskun K-kauppa: tablet hukassa.
No, ei se mitään: kartalla on toinenkin K-kauppa. Pietarinkatu on Punavuorta, jossa asuu varmaankin nörttejä ja hipstereitä. Kassan takana on nuori tyttö, joka ei ole koskaan kuullutkaan Bitcoineista. "Ei niillä varmaan voi maksaa", hän arvelee.

K-kauppa Pietari: "Mikä on Bitcoin?"
Kolmas yritys: Iso-Roobertinkadulla on baari, jossa rahan pitäisi kelvata. Se on ilmeisesti lopettanut, sillä paikka on täysin remontissa.

Point Bar - täällä ei makseta nyt euroillakaan.
Viimeinen yritys: Albertinkadun shooting club, joka oli listalla jo kolme vuotta sitten. Liekö syynä vanha ampumavälikohtaus vai mikä, mutta paikka on muuttanut nimensä. Ulkona kyltti kertoo, että ampujat päästetään sisään 10 minuuttia ennen vuoroa. Painan summeria, mutta mitään ei tapahdu.

Osuva (entinen HSC) ei vastaa summeriin.
Neljästä yrityksestä huolimatta en ole pystynyt käyttämään yhtään Bitcoinia, eikä tilanne ole kolmessa vuodessa juurikaan muuttunut. On johtopäätösten aika.

Kivijalkamyymälöissä ei selvästikään ole tarvetta uudelle maksuvälineelle. Ja miksi olisi, kun käteisen lisäksi voi maksaa luotto- ja pankkikorteilla? Mikä olisi digirahan lisäarvo kauppiaalle, jonka pitäisi integroida aivan uusi järjestelmä kassaansa (juuri se hukassa ollut tabletti) ja opettaa henkilökunnalle, mistä on kyse.

Bitcoinin arvonvaihtelut tekevät sen käytöstä epävarmaa. Miksi ladata rahaa sähköiseen lompakkoon, kun sen arvo voi laskea tai nousta? Kurssiriskin vuoksi eurot kannattaa vaihtaa Bitcoineksi juuri ennen maksua ja sen jälkeen takaisin euroiksi. Tässä ei ole paljon järkeä.

Bitcoinilla olisi käyttöä siellä, missä veloitetaan nopeasti pieniä summia, kuten esimerkiksi pysäköinnissä. Parkmanin sovellus hoitaa pysäköintimaksut helposti ja laskuttaa kerran kuussa luottokorttia, mutta se vaatii sopimuksen eikä siten sovi turistille tai vieraassa kaupungissa satunnaisesti liikkuvalle.

Asiaa voi miettiä myös Onecoinin kannalta. Mitä lisäarvoa Onecoin toisi maksamiseen? Se tekee maksamisen vielä vaikeammaksi, koska jokainen kauppa vaatii oman sovelluksen. Bitcoinissa riittää sentään lompakko-ohjelma, jolla voi maksaa kaikille rahaa hyväksyville.

Vielä suurempi este on Onecoinin arvon jatkuva nousu, jonka tavoitteeksi Ruja on asettanut 25 euroa (nyt kaiketi 6,95 euroa, vaikea sanoa kun kurssi ei enää ole julkinen). Kuka haluaisi käyttää rahoja, joiden arvon uskoo nousevan nelinkertaiseksi? Tänään tehty 10 euron ostos (edellyttäen, että Onecoinista voisi saada vaihtorahaa, tästä ei ole varmaa tietoa) olisi jonkin ajan päästä 40 euron arvoinen, jolloin ostaja kärsisi 30 euron laskennallisen tappion.

Bitcoin-lompakko odottaa kulutusta.
Se, mihin Onecoin sopisi, olisi rahansiirto maasta toiseen -- mutta tässä käytössä Bitcoin on ylivoimainen ja toimii jo tänään. Palaan siihen erillisen kirjoituksen muodossa. Samoin palaan maksamisen viemään aikaan heti, kun löydän jonkun oikeasti BTC-rahaa hyväksyvän kauppiaan.

sunnuntai 9. lokakuuta 2016

Hyvä ohje, joka ei mene perille - peitä läppärin kamera!

Tietoturvaohjeissa neuvotaan peittämään läppärin kamera, jotta haittaohjelma tai vakooja ei pysty salakatselemaan sen kautta. Ohje ei ole turhaa pelottelua -- tiedetään, että kameraa käytetään salasanojen urkkimiseen näppäimistöltä. Ainakin yhdessä tapauksessa nuori suomalaismies koodasi oman haittaohjelman, jolla hän katseli salaa nuorten naisten koteihin.

Joissakin läppäreissä edes kameran merkkivaloon ei voi luottaa, koska sen voi ohittaa. Jos vielä kaipaat lisämotivaatiota kameran peittämiseen, lue Vuoden johtolanka -palkittu Pauliina Suden Takaikkuna-dekkari. Sen jälkeen peität kameran varmasti.

Peittämiseen kannattaa käyttää laastaria, jolloin haavatyyny peittää linssin sotkematta sitä. Musta teippi on huonompi vaihtoehto, koska sen liima saattaa pilata kameran.

Laastari on paras keino kameran peittämiseen.
Olen tarkkaillut ihmisten läppäreitä jo useamman vuoden ajan ja seurannut, miten ohje on mennyt perille. Eilen Töölön kirjastossa siihen oli taas hyvä tilaisuus, sillä laskin lukusalin parvelta 25 läppäriä ja muutaman tablet-koneen.

Näköalapaikalla.
Opiskelijat olivat niin syventyneitä töihinsä, ettei kukaan kiinnittänyt huomiota parvekkeella olevaan tarkkailijaan.

Zoom-objektiivin läpi tiiraillen laskin, että vain viisi käyttäjää oli peittänyt kameransa. Yksi heistä oli kuvan vasemmassa reunassa näkyvä nuori mies, jonka näytöllä olikin sopivasti pdf-versio sähköpostin salauksen opetusmateriaalista (Timo Ojalan luennoima Network security).

Viisi 25:stä on vain 20 prosenttia, mikä on vähemmän kuin yleensä.

Nyt toimeen, hei! Kameran peittäminen on yksinkertainen ja tehokas tapa parantaa omaa tietoturvaa. Jos asia on omalta kohdaltasi vielä hoitamatta, tee se heti.

Lisäys 19.12.2016: Iltalehden uutinen 16.12.2016: Järkytyin kun tajusin, että he katsoivat minua kameran kautta

lauantai 8. lokakuuta 2016

Snowden-elokuva viihdyttää

Oliver Stonen odotettu Snowden-elokuva tuli suomalaisiin teattereihin syyskuun lopulla. Stonella on ollut vaikea tehtävä: miten tehdä kiinnostava elokuva aiheesta, joka itsessään on tylsä ja jonka loppuhuipennuksen kaikki jo tietävät?

Sillä tylsää hakkerointi tosiaan on. Mitä jännittävää on tiedostojen kopioinnissa tai Windows-palvelinten ylläpidossa? Liiaksi tietotekniikkaan keskittyneet hakkerielokuvat ovat joko aneemisia tai teknisesti täysin mahdottomia.

Snowden - Vain paossa olet turvassa.
Stone on hakenut draamaa Snowdenin henkilökohtaisesta elämästä ja urasta NSA:lla. Koska nekin ovat melko tylsiä, tarinaa on väritetty melkoisesti. Snowdenista on tehty huippulahjakas nörtti, joka pystyttää testiverkon ennätysajassa, koodaa NSA:n käyttöön hyödyllisen sovelluksen ja poseeraa yhteiskuvassa NSA:n johtajan kanssa, Nicholas Cagen pieni rooli NSA-veteraanina hymyilyttää.

Todellisuus on elokuvaa tylsempi. Kaikkien aiempien tietojen mukaan Snowden oli rivityöntekijä, joka ylläpiti palvelimia ja tietotekniikkaa herättämättä kenenkään huomiota ennen kuin oli liian myöhäistä.

Elokuvassa Snowden esitetään epileptikkona, mikä on yllättävää. Sairaudella ei ole tarinan kuljetuksen kannalta merkitystä, joten miksi tällainen yksityiskohta olisi keksitty?

Todellista ovat alkuperäisessä Mira-hotellissa kuvatut jaksot, jotka ovat täysin aitoja aina huoneen numeroa (1014) myöten. Myös Havaijilla kuvattu kohtaus näyttää olevan samalta kadulta, jossa Snowden asui -- tosin kun Snowden vie Lindsay Millsin terassille, kohtaus on taustan golf-autoista päätellen kuvattu jossain ihan muualla.

Elokuva ohittaa kokonaan sen kiinnostavan vaiheen, jolloin Snowden otti ensi kertaa yhteyttä toimittajiin henkilöllisyytensä salaten. Niin ikään tapahtumat Hongkongin jälkeen esitellään vain lyhyesti, eikä häntä auttanutta Sarah Harrisonia mainita lainkaan.

Huvittava, ja takuuvarmasti keksitty, yksityiskohta on microSD-kortin salakuljettaminen ulos Kunian tiedustelukeskuksesta Rubikin kuutioon piilotettuna. Tiedostojen kopioinnissa tarkkasilmäiset huomaavat, että elokuvallisista syistä tietokoneen näyttö täyttyy kopioitujen tiedostojen ilmoituksista, mutta siirtonopeutena näkyy 9 kiloa sekunnissa, mikä sd-kortille on naurettavan alhainen luku.

Elokuva antaa ymmärtää, että Snowden oli loppuun asti NSA:n palveluksessa, eikä Booze Allen Hamiltonia sotketa juttuun lainkaan. Myös Dellin rooli jää epäselväksi, vaikka yhtiön nimi mainitaankin.

No, tämähän onkin viihde-elokuva, ei dokumentti tapahtuneesta. Snowdenia esittävä Joseph Gordon-Levitt on omaksunut roolinsa täydellisesti. Joissakin kohtauksissa hän näyttää epäuskottavan vanhalta, vaikka on vain kaksi vuotta Edwardia vanhempi.

Ohjaaja Stone on kertonut elokuvan rahoitusvaikeuksista. Isot studiot eivät halunneet osallistua epäisänmaallisena pidettyyn projektiin. Suurvallan soft-power toimii. Siitä huolimatta Stone sai järjestettyä 40 miljoonan dollarin rahoituksen eikä elokuva näytä mitenkään halvalta. Luultavasti Havaijin tietokonekeskuksen taustat on tehty tietokonegrafiikalla, niiden lavastaminen olisi tullut liian kalliiksi ja ne tiettävästi näyttävät aivan liian hienoilta aitoihin paikkoihin verrattuna.

Snowden-elokuva tuskin saa oscareita, mutta se on kelpo viihdettä ja kannattaa nähdä vaikka vain tuen vuoksi.

maanantai 3. lokakuuta 2016

Sinä olet tuote - myös televisiossa

Yleinen neuvo muistuttaa siitä, että jos palvelu näyttää ilmaiselta, sinä itse olet tuote. Googlen ja Facebookin on saatava tulonsa jostain. Kun kuukausimaksua ei ole, ne rahoittavat toimintansa myymällä tietoja sinusta mainostajille.

Hakupalvelu tai naamakirja ei ole myytävä palvelu -- tuote olet sinä itse.

Sama periaate toteutuu muuallakin. Lauantaina Haluatko miljonääriksi -kilpailussa jo alkumetreillä kompastunut Johannes Hidén tilittää kokemuksiaan blogissaan. Olisi pitänyt tietää, ettei Monacon rajanaapuri ole Espanja vaan Ranska.

Hidéniä tuntuu harmittavan, että hän epäonnistui tietokilpailussa. Siihen ei ole mitään syytä. Haluatko miljonääriksi ei ole tietokilpailu vaan viihdeohjelma.

Sen kysymykset voivat olla mitä tahansa, mutta usein ne liittyvät ajankohtaiseen populäärikulttuuriin. Olipa vastaaja miten lukenut ja koulutettu tahansa, hän ei ehkä tiedä tuoreimman tennisvoittajan nimeä tai Madafakin darran esittäjää. Oikeassa tietokilpailussa ei myöskään kilautettaisi kaverille tai kysyttäisi yleisöltä.

Haluatko miljonääriksi on viihdettä, joka myy kilpailijaa mainostajille. Ihan sama, mitä hän tietää -- tarkoitus on houkutella katsojia ja uutena vielä aktivoida heitä Twitter-keskusteluun keskenään.

Oma asema pelkkänä pelinappulana ja myyntituotteena täytyy ymmärtää, jos lähtee leikkiin mukaan. Nimenomaan leikkiin. Mikäli kilpailun ottaa vakavasti ja harmistuu tuloksesta, on väärässä paikassa.

Tässä "tietokilpailussa" kenenkään ei ole tarkoitus voittaa miljoonaa, sehän ajaisi tuotantoyhtiön talousahdinkoon. Viimeiset kysymykset ovat takuulla niin vaikeita, ettei niihin voi tietää vastausta, ja todennäköisyys arvata vaikkapa kolme ylintä palkkiotasoa oikein on 1/64 eli alle kaksi prosenttia.

Sen verran voin sanoa omasta kokemuksesta, että kameran edessä jännittäminen saa helpotkin asiat unohtumaan. Siksi netin nojatuoliviisastelijoiden on ihan turha pilkata, miksei kilpailija tuotakaan tiennyt. Studiossa he eivät olisi pärjänneet yhtään paremmin.

Monet tv-formaatit käyttävät nykyään taviksia, koska heille ei tarvitse maksaa esiintymispalkkiota. Pelkkä julkisuus riittää. Kaikki eivät huomaa, että formaatin perimmäisenä tarkoituksena voi olla nauraa toisen kustannuksella ja silloin mukaan lähtemisen inhimillinen hinta voi olla kova.

lauantai 1. lokakuuta 2016

One coin in Bangkok

"One night in Bangkok and the world's your oyster..." lauletaan Chess-musikaalissa. Toivottavasti ne, jotka lähtivät paikan päälle Bangkokiin saivat edes ostereita, koska muuten matka olisi ollut turha.

Seurasin lähes koko nettistriimin ja yllätyin, ettei ennakkoon kovasti hehkutettu tilaisuus tarjonnut oikeastaan mitään uutta. Yleisöä oli paikalla paljon, puhujien mukaan 11500, mutta tunnelma vaikutti vaisulta ja latistuneelta. Eikä ihme, sillä Onecoin ei vieläkään kertonut konkreettisia uutisia kauppapaikoista ja rahan vapauttaminen yleiseen käyttöön siirrettiin nyt kesäkuuhun 2018 ("second quarter of 2018").

Sebastian Greenwood lavalla.
Kari Wahlroos istui yleisössä. Ehkä saliin olisi tullut elämää, jos hänet olisi päästetty lavalle hehkuttamaan loistavaa tulevaisuutta ja haukkumaan yleisöään laiskaksi, kun eivät tee riittävästi töitä. Tai edes kehumaan Ferrariaan ja Lamborghiniaan.

FB-yleisön kommentit suoraan lähetykseen vaihtelivat laidasta laitaan.
Kauppapaikkojen sijaan kerrottiin kummallisesta virityksestä, jossa kaupat voivat vastaanottaa osan tavaran hinnasta Onecoineina. Mitä ihmettä? Mitä järkeä olisi maksaa 90 % hinnasta euroina ja 10 % Onecoineina? Tulevaisuuden maksuvaluutta aikoo tehdä maksamisesta asiakkaan kannalta entistä mutkikkaampaa -- puhumattakaan siitä, miten tällainen kahden valuutan käyttö tulisi käsitellä myyjän kirjanpidossa.

Ymmärtääkö joku tämän selityksen?
En liioin ymmärrä, miksi tähänkin pitää ostaa jotain paketteja ja kehittää kauppakohtaista (?) mobiiliohjelmaa ("mobile application builder"). Ja miksi kaikkein tärkeintä asiaa selittämään oli laitettu nuorin Steinkellerin veljeksistä, jonka saksalaisväritteinen englanti oli kuin Bond-elokuvan roistolta?

Miksei tätä voi tehdä kuten Bitcoinissa: rahat lompakko-ohjelmaan, josta voi maksaa älypuhelimella tai suoraan nettisivulta? Ajatteleeko OC-johto (=Ruja), etteivät nämä ihmiset tunne Bitcoinia eivätkä siten tiedä, miten helpoksi maksamisen voi tehdä?

Olisin kiitollinen, jos joku onecoinisti voisi selventää Steinkellerin esitystä suomeksi. Ylälinjasta saa varmaan lisätietoja?

Tilaisuuden huipentuma oli, kun Ruja Ignatova käynnisti uuden lohkoketjun. Tuttu Shutterstock-animaatio pyöri hetken ruudulla ja kas, genesis-blokki oli synnytetty. Samalla kaikkien jäsenten virtuaalinen virtuaalivarallisuus oli kaksinkertaistunut. Kolikot, joiden "louhintaa" oli nettisivulla seurattu yli vuoden ajan (tai ainakin niitä vastaavat rujautuskolikot, jos alkuperäiset oli jotenkin siirretty uuteen ketjuun), oli ilmeisesti luotu muutamassa sekunnissa? Mitä tapahtui sille "koko ajan vaikeutuvalle palapelille", joka toista vuotta oli saanut serverit huutamaan punaisena?

Parhiala, Greenwood ja Ignatova: "We are the champions"
Ruja toisti jälleen virheellisen väittämänsä, jonka mukaan Bitcoin-asiakkaan pitää odottaa 10 minuuttia maksun läpimenoa, ja sanoi uuden Onecoinin hoitavan asian minuutissa. Mitähän lähikaupan kassa tuumaisi, jos jokaisen Onecoin-asiakkaan kohdalla jono pysähtyisi ja asiakkaat joutuisivat odottamaan minuutin jokaista OC-maksajaa?

Lopuksi Ruja kertoi jättävänsä toimitusjohtajan tehtävät ja nimittäneensä siihen Pablo Munoz -nimisen henkilön. Ei mitään hajua, kuka tällainen tyyppi on. Netissä hänet tiedettiin kokeneeksi verkostomarkkinoijaksi. Ruja keskittyy tavoitteeseensa saada 10 miljoonaa käyttäjää, miljoona kauppiasta ja nostaa yhden kolikon arvo 25 euroon.

Uuden toimitusjohtajan jälkeen video katkesi, ehkä paikan päällä tapahtui vielä jotain? Pääsikö joku yleisöstä syömään sitä "two meters by two meters in diameter" (sic!) kokoista jättimäistä täytekakkua? (Missä se jättikakku muuten oli, Rujan leikkaama oli ihan tavallisen kakun kokoinen?).

Jatkossa palapelivertauksen voi unohtaa: kolikkoja "louhitaan" 50 000 kappaletta minuutissa, kolme miljoonaa tunnissa ja 72 miljoonaa vuorokaudessa. Kuukaudessa syntyy yli kaksi miljardia kolikkoa. Tällä vauhdilla kaikkien 120 miljardin kolikon luonti kestää 54 kuukautta eli noin 4,5 vuotta ja Rujan mainitsemalla 25 euron tavoitehinnalla valuuttavarannon arvoksi tulee 3000 miljardia euroa. Koko tuon ajan kolikkojen määrä kasvaa ja siitä huolimatta jokaisen yksittäisen kolikon arvo nousee. Ei edes etäisesti uskottavaa.

Onelife-sivulla on jäljellä jäsenlaskuri (tällä hetkellä 2 506 667). Kolikkojen määrä ei enää näy, joten on mahdoton arvioida, miten louhinta etenee ja milloin hurjasti nopeutunut "louhinta" valmistuu.

Käsi sydämelle nyt, onecoinistit: ette tekään voi enää ottaa tätä vakavasti.

PS. Chess-musikaali jatkuu:
"One night in Bangkok makes a hard man humble
Not much between despair and ecstasy
One night in Bangkok and the tough guys tumble".

(Tekstiä lisätty 2.10.2016 -- korjaukset tervetulleita, jos olen ymmärtänyt jotain väärin)
Website Security Test