Kävin katsomassa uusimman Star Trek -elokuvan. Olikin jo kiire, ennen kuin se poistuu teatterilevityksestä. Myyntiversiot tulevat kauppoihin pian kesän jälkeen.
Olen seurannut Star Trekiä mielenkiinnolla olematta kuitenkaan varsinainen fani. Odotukset edellisen elokuvan jälkeen olivat korkealla. Valitettavasti Into darkness ei yltänyt niihin. Ei lähellekään.
Jenkkiarvosteluissa moni valittaa, että 2000-luvun Star Trek on menettänyt sen älyllisyyden, joka nosti sarjan kulttimaineeseen aina 1960-luvulta alkaen. Että nykyinen elokuvatuote on pikemminkin Die Hard kuin Star Trek.
Olen eri mieltä. Star Trek voi pysyä kiinnostavana (lue: myyvänä tuotteena) vain, mikäli se sopeutuu ajan henkeen. Tämän päivän nuoriso ei jaksaisi katsoa alkuperäisen Kirkin ja Spokin sanailua muutamaa minuuttia kauempaa.
Vuoden 2009 elokuva esitteli päähenkilöt nuorina, uraansa aloittelevina, ja hyödynsi 2000-luvun efekti- ja elokuvatekniikkaa. Kokonaan uusi alku jo vähän väsähtäneelle elokuvasarjalle toimi hyvin. Tämän vuoden versio nostaa kaiken toiseen potenssiin. Vauhtia ja jännittäviä tilanteita rakennetaan niin itsetarkoituksellisesti, että avaruusrymistely katkaisee kaikki siteet edeltäjiinsä.
Kuinka paljon avaruusseikkailulta voi odottaa uskottavuutta? Kai sentään jonkin verran, vaikka kyse onkin tulevaisuuden fiktiosta. Into darknessin kohellus lyö korville jokaista, joka pysähtyy hetkeksikään ajattelemaan tapahtumien vyöryn keskellä.
Simpukkamallinen puhelin, jolla voi soittaa Kronos-planeetalta sanfranciscolaisessa baarissa ryyppäävälle Scottille? Neljä numeroa, jotka yksilöivät paikan avaruudessa jossain Saturnuksen takana? Salaa rakennettu taistelualus (jonka komentosilta on tietenkin musta erotuksena Enterprisen valkeudesta)? Muutamassa sekunnissa tapahtuva poimuajo, johon aiemmissa elokuvissa on kulunut päiviä? Vartija amiraalin laivassa, jossa on vain minimihenkilökunta? Vaalea kaunotar -- joka riisuu alusvaatteilleen -- asespesialistina? Kapteeni lähdössä ensimmäisenä kaikkiin vaarallisiin tehtäviin? Lista lapsellisista yksityiskohdista on niin pitkä, että se syö uskottavuutta jopa fantasiaelokuvalta. Ja etenkin Star Trekiltä.
Kun nuorten porukka suuntaa Enterprisella avaruuteen, tulee mieleen lähinnä polttariporukka. Miten kukaan antaisi aseistetun avaruusaluksen tällaisen joukon käsiin? Missä ovat kaikki yli 30-vuotiaat?
Lopun kohtaus, missä Kirk pelastaa aluksen potkimalla jonkin mystisen laitteen takaisin paikalleen, on suorastaan koominen. Potkiminen kuitenkin kannattaa, sillä se stabiloi hetkessä aluksen, joka on näyttänyt olevan jo romurautaa.
Sitten on vielä yksi iso ongelma. Ilmeisesti avaruusmatkailu on todella tylsää puuhaa. Niin tylsää, että käsikirjoittajien pitää kierrättää samoja ideoita ja juonikuvioita yhä uudelleen. Viime kesän Prometheuksessa nähtiin alustörmäys, joka oli kopio aiemmasta Star Trek -elokuvasta. Into darkness kopioi Spockin kuoleman Khanin viha -elokuvasta, nyt vain roolit ovat toiset.
Toivottavasti seuraavaan elokuvaan käsikirjoittajat keksivät jotain uutta. Kävisivät vaikka itse avaruudessa inspiraatiota hakemassa, nyt kun sekin on mahdollista.
Olen seurannut Star Trekiä mielenkiinnolla olematta kuitenkaan varsinainen fani. Odotukset edellisen elokuvan jälkeen olivat korkealla. Valitettavasti Into darkness ei yltänyt niihin. Ei lähellekään.
Jenkkiarvosteluissa moni valittaa, että 2000-luvun Star Trek on menettänyt sen älyllisyyden, joka nosti sarjan kulttimaineeseen aina 1960-luvulta alkaen. Että nykyinen elokuvatuote on pikemminkin Die Hard kuin Star Trek.
Olen eri mieltä. Star Trek voi pysyä kiinnostavana (lue: myyvänä tuotteena) vain, mikäli se sopeutuu ajan henkeen. Tämän päivän nuoriso ei jaksaisi katsoa alkuperäisen Kirkin ja Spokin sanailua muutamaa minuuttia kauempaa.
Vuoden 2009 elokuva esitteli päähenkilöt nuorina, uraansa aloittelevina, ja hyödynsi 2000-luvun efekti- ja elokuvatekniikkaa. Kokonaan uusi alku jo vähän väsähtäneelle elokuvasarjalle toimi hyvin. Tämän vuoden versio nostaa kaiken toiseen potenssiin. Vauhtia ja jännittäviä tilanteita rakennetaan niin itsetarkoituksellisesti, että avaruusrymistely katkaisee kaikki siteet edeltäjiinsä.
Kuinka paljon avaruusseikkailulta voi odottaa uskottavuutta? Kai sentään jonkin verran, vaikka kyse onkin tulevaisuuden fiktiosta. Into darknessin kohellus lyö korville jokaista, joka pysähtyy hetkeksikään ajattelemaan tapahtumien vyöryn keskellä.
Simpukkamallinen puhelin, jolla voi soittaa Kronos-planeetalta sanfranciscolaisessa baarissa ryyppäävälle Scottille? Neljä numeroa, jotka yksilöivät paikan avaruudessa jossain Saturnuksen takana? Salaa rakennettu taistelualus (jonka komentosilta on tietenkin musta erotuksena Enterprisen valkeudesta)? Muutamassa sekunnissa tapahtuva poimuajo, johon aiemmissa elokuvissa on kulunut päiviä? Vartija amiraalin laivassa, jossa on vain minimihenkilökunta? Vaalea kaunotar -- joka riisuu alusvaatteilleen -- asespesialistina? Kapteeni lähdössä ensimmäisenä kaikkiin vaarallisiin tehtäviin? Lista lapsellisista yksityiskohdista on niin pitkä, että se syö uskottavuutta jopa fantasiaelokuvalta. Ja etenkin Star Trekiltä.
Kun nuorten porukka suuntaa Enterprisella avaruuteen, tulee mieleen lähinnä polttariporukka. Miten kukaan antaisi aseistetun avaruusaluksen tällaisen joukon käsiin? Missä ovat kaikki yli 30-vuotiaat?
Lopun kohtaus, missä Kirk pelastaa aluksen potkimalla jonkin mystisen laitteen takaisin paikalleen, on suorastaan koominen. Potkiminen kuitenkin kannattaa, sillä se stabiloi hetkessä aluksen, joka on näyttänyt olevan jo romurautaa.
Sitten on vielä yksi iso ongelma. Ilmeisesti avaruusmatkailu on todella tylsää puuhaa. Niin tylsää, että käsikirjoittajien pitää kierrättää samoja ideoita ja juonikuvioita yhä uudelleen. Viime kesän Prometheuksessa nähtiin alustörmäys, joka oli kopio aiemmasta Star Trek -elokuvasta. Into darkness kopioi Spockin kuoleman Khanin viha -elokuvasta, nyt vain roolit ovat toiset.
Toivottavasti seuraavaan elokuvaan käsikirjoittajat keksivät jotain uutta. Kävisivät vaikka itse avaruudessa inspiraatiota hakemassa, nyt kun sekin on mahdollista.
2 kommenttia:
Ottaen huomioon että Star Trek kituutti hyvin pitkälle 60-luvulla, ja suosio nousi vasta 70-luvulla kun syndikaatiokierros alkoi ja Apollo-lentojen onnistuminen aiheutti massiivisen kiinnostuksen scifiin, niin kommentti siitä että "ei nuoria kiinnosta" on outo. Ei se kiinnostanut alun perinkään - maine tuli vasta myöhemmin.
Lisäksi Star Trekin Uusi sukupolvi (80-90-lukujen vaihde) ja vielä jossain määrin DS9 (90-luku) jatkoivat käytännössä samaa perinnettä kuin alkuperäinen sarja, eli tulevaisuudessa harrastetaan korkeakulttuuria. Voyager ja Enterprise siirsivät juttua toiminnallisempaan suuntaan, mutta ei 60-luvun sarja juurikaan eroa 90-luvun Trekeistä muuten kuin efektiensä ja lavasteiden osalta. Lisäksi pyhän kolmiyhteyden Kirk-Spock-McCoy keskinäinen henkilökemia on rautaa ja toimii edelleen.
Rebootin jälkeiset Star Trek-leffat ovat ihan ok efektiräimettä, mutta Trekkejä ne eivät ole. Aivan kuten Highlander-elokuvia on vain yksi ja Star Wars on kolmen elokuvan trilogia 70-80-lukujen taitteesta.
Paljon kiinnostavampia ovat olleet fanituotokset, esimerkiksi Star Trek: Phase II (http://en.wikipedia.org/wiki/Star_Trek:_Phase_II_%28fan_series%29), johon saatiin mukaan alkuperäisnäyttelijöitäkin.
Itse olen kasvanut Voyagerin parissa ja pidän sitä parhaana sarjana (Borgi on aina Borgi...). TNG:n myöhemmät kaudet ovat myös toimivia. DS9 on vielä kokematta. Jahka tulee Suomen Netflixiin...
Pidin edellisestä leffasta, sarja rebootattiin ihan hyvin, mutta tämä uusin oli kyllä jotain aivan muuta kuin Star Trekkiä. Toivottavasti seuraavaa leffaa käsikirjoittaa joku, joka on katsonut joskus episodin Star Trekkiä, eikä vain Die Hardia.
Lähetä kommentti