torstai 29. syyskuuta 2011

Kammottavan kryptaajan salaisuus (YLE tv-uutiset)

YLEn uutiset kertoi eilen älypuhelinten vaaroista. Juttu on nähtävissä ja luettavissa (Älypuhelimet raportoivat salaista tietoa ties minne) verkossa.

Aihe on tärkeä, mutta rikosuutisiin erikoistunut toimittaja Ari Mölsä dramatisoi juttuaan epäasiallisesti.

Uutistenlukijan johdanto väittää, että puhelimet seuraavat käyttäjän sijaintia ja raportoivat niistä "salaisille tahoille". Keitä nämä tahot siis ovat? Mistä tiedetään, että tiedot ovat salaisia?

Itse jutussa on yhdistetty kaksi eri asiaa, joilla ei ole juurikaan tekemistä keskenään. Varjo-IT eli se, että ihmiset kokevat työnantajan puhelimen omakseen ja vaativat oikeutta asentaa siihen mitä haluavat, olisi ollut oman uutisen aihe. Viestintäviraston Erka Koivunen kommentoi tätä puolta asiallisesti.

Mutta sitten toimittaja Mölsältä karkaa näppis lapasesta ja hän hyppää ihan toiseen näkökulmaan: "Älypuhelimen rakentaja on viekas. Salaista paikannusdataa suhisee Suomestakin maailmalle yhtenä soittona." Tietosuojavaltuutetulta tivataan kauhuskenaariota.

Mölsä on ennenkin kunnostautunut värikkäillä kielikuvilla. Uutisen www-version väliotsikoita ovat "Missä se mörkö asuu?" ja "Vetääkö kryptaaja kuluttajaa nenästä?". Vastauksiin on laitettu sanoja, joita ainakaan tv-haastattelussa ei kuulla, kuten "huippusensoreilla". Reijo Aarnion vastauksiin on lisätty sanoja kuten "karmiva", ja "viisas" on vaihdettu "ovelaksi". Toimittaja on väkisin tehnyt jutusta pelottavan.

Arveluttavaa journalismia on sekin, että tv-haastattelussa vastauksesta leikataan keskeltä pätkä pois.

Liioitteleva ja sensaatiohakuinen tyyli ei sovi uutisiin, ei varsinkaan julkisen palvelun kanavalla. VR:n lippusotku on vain yksi esimerkki puutteellisesta tietoyhteiskunnan osaamisesta. Jos uutisointi on tätä tasoa, mitä voimme odottaa kansalaisilta?

keskiviikko 28. syyskuuta 2011

Miksi tv-maksu jää maksamatta?

Osui silmiini äskettäin Suomenmaassa ollut uutinen kansanedustaja Lintilän suhtautumisesta tv-maksuun:

"Mika Lintilän mukaan suomalaisten suhtautuminen tv-lupaan kertoo välinpitämättömyydestä.
– Ei ole enää sellaista yhteisvastuullisuutta ja halua maksaa siitä, jonka pystyy kiertämään"

Lintilä on Ylen hallintoneuvoston jäsen. Hänen johtamansa työryhmä päätyi aikoinaan ehdottamaan talouskohtaista "mediamaksua" Ylen rahoittamiseksi. Rohkeasti koko median nimissä esitelty maksu olisi laajentanut maksajien määrää ja tuonut tilapäisen alennuksen maksuun, mutta ei ottanut huomioon maailman muuttumista eikä rahoituksen todellista ongelmaa.

Lintilän kommentti kertoo siitä, miten kauaksi poliitikot ovat erkaantuneet viestintämarkkinoiden todellisuudesta. Ilmeisesti Lintilälle ei ole tullut mieleenkään, että maksuhaluttomuuteen voisi olla muitakin syitä kuin yhteisvastuun puute?

Miten olisi vaikkapa sellainen selitys, ettei Ylellä enää ole samanlaista merkitystä arkipäivässä kuin oli 15 vuotta sitten? Jos ihminen katsoo televisiosta vain BB:tä, CSI:tä, tosi-tv:tä ja jenkkisarjoja, on ymmärrettävää ettei hän halua maksaa Ylen ohjelmista.

Kenenkään ei tarvitse maksaa sanomalehdestä, ellei halua sivistää itseään. Hesarista voi luopua, Ylestä ei.

Jos Lintilän kommentti kuvaa koko hallintoneuvoston (mihinkäs sitä muuten tarvittiinkaan?) kantaa, edessä ovat vaikeat ajat. Ylen uutta rahoitusmallia ei voi viedä läpi itsepintaisesti vanhaan tuijottamalla. Ellei hallintoneuvosto tätä ymmärrä, se ei ole tehtäviensä tasalla. Nyt olisi korkea aika määritellä, mikä on Ylen ja julkisen palvelun tehtävä 2010-luvun Suomessa, eikä syyttää katsojia epärehellisyydestä.

Itse olen suuri julkisen palvelun ystävä. Emme tarvitse enää lisää maksukanavia, vaan asiallista ja fiksua ohjelmaa -- jotain sellaista, mitä kaupalliset kanavat eivät pysty tuottamaan. Radion puolella tämä toteutuu jo erinomaisesti. Parasta Ylessä on radio.

Ei käy kateeksi tuoretta viestintä- ja asuntoministeriä. Hänellä on tänä syksynä todellinen näytön paikka.

Johtajakummeja kansanedustajille

Pahoittelen, että kirjoitan samasta aiheesta kuin kuukausi sitten, mutta päivän Hesari sai taas mielikuvitukseni lentoon.

Kulttuurisivulla on iso juttu kansanedustajille nimetyistä kulttuurikummeista. Juttu, jonka otsikko on reilusti "Muusikot ryhtyivät lobbareiksi", kertoo tekijänoikeusjärjestö Teoston lobbauksesta: Pari vuotta sitten Teostossa tajuttiin, että poliittiset päättäjät tuntevat huonosti musiikintekijöiden arkea. Syntyi idea järjestää jokaiselle kansanedustajalle oma kulttuurikummi, joka kertoo poliitikolle omista ja alansa huolista.

Kuukausi sitten siteerasin Kimmo Sasin kommenttia, nyt on vuorossa Paula Risikko: Risikon mielestä Teoston kummihanke on hieno idea: siinä musiikintekijä oppii, miten voi vaikuttaa, ja poliitikko oppii, mitkä ovat ne asiat, joihin pitäisi vaikuttaa. (lihavointi bloggaajan)

Hesarin juttu on vain painetussa lehdessä, mutta samasta tilaisuudesta Pohjanmaalta raportoi myös YLE: Kulttuurikummit tuotavat tietoa eduskuntaan.

Poliitikot tuntevat huonosti monien muidenkin ammattiryhmien arkea. Seuraavaksi edustajille voisi valita poliisikummin, sairaanhoitajakummin tai vaikka opettajakummin. Ja kukas nyt seuraavana onkaan uhkaamassa lakolla, jos ei palkat nouse? Heiltä kanssa oma kummi joka edustajalle, niin oman työn tärkeys ja palkan pienuus välittyy kansanedustajien tietoisuuteen.

Facebook-ystäviltä tuli muitakin ehdotuksia. Taviskummi olisi hyvä, koska kansanedustajien tuntuma arkeen uhkaa kadota. Pummikummi muistuttaisi edustajia laitapuolen kulkijoiden ongelmista ja perusturvan puutteista. Ahtaajakummi kertoisi, miksi juuri tämä ammattiryhmä tuntuu aina olevan lakossa ja vaatimassa etuja itselleen. Ja mamukummi olisi näinä monikulttuurin aikoina melkeinpä välttämättömyys.

Älkäämme unohtako myöskään johtajia. Media on ansiokkaasti julkistanut nimilistoja siitä, miten moni kansanedustaja ja paikallinen kunnanvaltuutettu istuu myös S-ryhmän päättäjänä. Kaksoisroolia on pidetty piilokorruptiona, mutta ilmisesti kyse on väärinkäsityksestä: edustajat ovat vain hankkineet itselleen johtajakummeja, jotta tietävät paremmin mitä ongelmia S-ryhmän liiketoimintaan liittyy. Omat pikku bonukset ja etupisteet auttavat ymmärtämään paremmin liiketoiminnan haasteita.

Vakavasti sanoen kansanedustajien kummittaminen on arveluttavaa. Miksi juuri muusikot olisivat se ryhmä, jonka arki kaipaa muita enemmän ymmärrystä? Ovatko muusikot tärkeämpiä kuin poliisit, sairaanhoitajat tai opettajat? Tai ahtaajat, tavikset ja pummit?

Vai johtuuko se vain siitä, että Teostolla on eniten rahaa ja pisin kokemus lobbaamisesta?

Miksi media kirjoittaa muusikkokummeista myönteisesti, mutta pitää S-ryhmän kummitoimintaa moraalisesti arveluttavana?

Teoston tavoitteita ei tarvitse arvailla. Hesarin jutussa toimitusjohtaja Katri Sipilä kertoo suorasukaisesti järjestön tavoitteen: piratismi kuriin ja hyvitysmaksu jokaiselle laitteelle (siis tosiaan, sanatarkasti: yksityisen kopioinnin hyvitysmaksu pitäisi ulottaa kaikkiin laitteisiin).

Kummien tuella tuollainenkin päättömyys voi hyvin mennä läpi.

tiistai 27. syyskuuta 2011

Näin vältän Facebook-seurannan

(päivitetty klo 18:40)
Eilinen kohu Facebookin suorittamasta muiden www-sivujen käytön seurannasta on saanut monet huolestumaan. Miten varmistan, ettei Facebook näe millä sivuilla vierailen?

Facebookin oma neuvo on kirjautua ulos palvelusta. Se ei kuitenkaan näytä riittävän, kuten eilisen kirjoituksen kommenteissa esittämäni koe osoittaa. Kohteena oli Hesarin verkkosivun uutinen, jonka lopussa on tyypillinen Facebookin suosittele-nappi. Hesari on tässä vain esimerkin vuoksi, sama koskee kaikkia sivuja joilla on Facebookin, Twitterin ym. nappeja.

Kun käyttäjä avaa Hesarin sivun, selaimeen aiemman Facebook-käytön yhteydessä tallentunut eväste (eli keksi) palautetaan takaisin Facebookille, joka tulostaa sen perusteella napin perään oman tekstinsä. Tein IE 10 -selaimella pienen testin, jonka tulokset olivat seuraavat:

1. Toisessa ikkunassa kirjautuneena Facebookiin:
"100 henkilöä suosittelee tätä. Ole ensimmäinen kavereistasi."

2. Kirjauduttu ulos Facebookista:
"100 henkilöä suosittelee tätä."

3. Kirjauduttu ulos Facebookista ja evästeet poistettu:
"100 suositusta. Rekisteröidy ja näe, mitä kaverisi suosittelevat."

Jos Facebook ei saisi tietoa sivulla käynnistä uloskirjautumisen (logout) jälkeen, kohtien 2 ja 3 pitäisi antaa sama ilmoitus. Koska näin ei ole, Facebook ei selvästikään poista uloskirjautumisen yhteydessä kaikkia evästeitään ja pystyy ainakin teoriassa tunnistamaan sivua lukevan käyttäjän.

Tästä eteenpäin olemme luottamuksen varassa. Voimmeko luottaa Facebookin omaan ilmoitukseen siitä, ettei tietoja käytetä esimerkiksi Facebookin sisäisten profiilien laatimiseen ja mainosten kohdistamiseen? Jokainen tehköön omat johtopäätöksensä.

Facebookin puolustukseksi on sanottava, että sen järjestelmä on aika fiksu. Tietoturvan parantamiseksi se pitää kirjaa eri koneista, joilta käyttäjä on kirjautunut palveluun. Jos joku urkkii salasanan selville ja pyrkii palveluun toisen tunnuksilla, Facebook antaa oikealle käyttäjälle varoituksen. Esimerkiksi itselleni tuli asiaa aamulla kokeillessani seuraava ilmoitus:


Uusi kokeilu tuotti vielä selkeämmän varoituksen:


Jos näet tällaisia varoituksia, joku on todennäköisesti yrittänyt murtautua Facebook-tilillesi ja ainakin salasana kannattaa vaihtaa. (Sinänsä hyvä järjestelmä voi tuottaa myös yllättäviä ongelmia).

Myös Gmailissa on vastaava, joskin paljon yksinkertaisempi varoitusjärjestelmä. Se perustuu ilmeisesti IP-osoitteeseen. Ainakin itse sain kerran Gmailista varoituksen, että postiani oli luettu Yhdysvalloista. Varoitus oli tosin aiheeton, koska olin itse juuri matkustanut siellä ja palannut Suomeen.

Facebookin pysyvä eväste voi liittyä esimerkiksi tällaiseen suojaukseen, vaikka se käyttäjän silmissä näyttääkin hyvin epäilyttävältä.

Mutta miten menetellä jos haluat varmistaa, ettei Facebook pysty rekisteröimään käyntejäsi ulkopuolisilla sivuilla? Keinoja on useita:

1. Eri selaimet
Tallennetut evästeet ovat selainkohtaisia. Asenna koneeseen useita selaimia ja hoida kaikki Facebook-asiointi aina samalla selaimella. Älä käytä sitä muuhun surffailuun. Kun luet muilla selaimilla tavallisia sivuja, niissä pitäisi näkyä edellä kuvatun kolmoskohdan mukainen ilmoitus. Se osoittaa, ettei Facebook ole voinut seurata surffaustasi.

2. Eri käyttäjätunnukset
Evästeet ovat myös käyttäjäkohtaisia. Perusta koneeseen erillinen Facebook-käyttäjätunnus ja hoida asiointi sillä. Varjopuolena on se, että tunnusten vaihto on hieman hidasta. Joissakin selaimissa tämän voi hoitaa ohjelman omilla profiileilla.

3. Käytä suojausohjelmia
Varsinkin Firefoxiin on saatavilla monia suojausohjelmia, jotka estävät evästeiden tallentamista sekä blokkaavat sivulla olevia kävijälaskureita ja jäljitysevästeitä (mm. Ghostery). Firefoxissa voi myös kytkeä päälle ominaisuuden, joka poistaa levylle tallennetut evästeet aina käytön loppuessa. Tämä estää seurannan vain, jos selain on sammutettu Facebookin käytön jälkeen.

4. Käytä yksityisyystilaa
Tämä on oma suosikkini. Kaikissa selaimissa (Firefox, Chrome, IE, Safari) on nykyisin ns. yksityisyystila (yleensä Ctrl+Vaihto+P), joka estää evästeitä ja muita aputiedostoja tallentumasta pysyvästi. Käytä Facebookia vain yksityistilassa, niin evästeet eivät näy muille samaan aikaan auki oleville selainikkunoille. Tämä tosin edellyttää, että levyllä nyt jo olevat Facebook-evästeet poistetaan ennen yksityisyystilan käynnistystä, ja ettei yksityisyystilaan avata muita välilehtiä. Yksityisyystila varmistaa, etteivät uudet evästeet tallennu pysyvästi.

Kannattaa lukea myös MikroPC:n uusi uutinen aiheesta. Siinä on korjattu eilisen uutisoinnin ylilyöntejä.

maanantai 26. syyskuuta 2011

Tarua ja totta Facebookin urkinnasta

Päivän uutinen Facebookista seuraamassa kaikkea surffausta sai monen käyttäjän aamukahvin väärään kurkkuun. Onko Facebookin nuuskinta tosiaan muuttunut näin vaaralliseksi?

Piti ryhtyä selvittämään, miten paljon asiassa oli perää. Ja olihan siinä vähän, mutta enimmäkseen kyse oli väärinymmärryksestä.

Ok, siis mitä Facebook tietää ja mitä ei?

Kun surffaat tavallisilla www-sivuilla, Facebookilla ei ole niistä aavistustakaan. Monella sivulla on kuitenkin Facebookin Jaa- tai Suosittele-nappi, jonka koodi ja sisältö haetaan suoraan Facebookin omasta palvelusta.

Jos olet kirjautunut samalla koneella Facebookiin, esimerkiksi nettiuutisen perässä näkyy Facebookin nappi ja tieto siitä, kuinka monta kaveriasi on suositellut uutista muille. Tämän tiedon täytyy tulla suoraan Facebookilta. Olisikin huolestuttavaa, jos nettilehti tietäisi, ketkä ovat FB-kavereitasi ja mitä he ovat tehneet.

Nettilehti tarjoaa Facebookille alustan sen omaa tiedonkeruuta varten. Vastineeksi lehti toivoo, että moni jakaa uutista kavereilleen ja näin sivulle kertyy lisää klikkauksia. Suosittele-nappi on melkoinen troijan puuhevonen, jonka sisälle Facebook on piiloutunut.

Facebook näyttää tiedon, joten sen täytyy tietää käyntisi sivulla vaikka et painaisikaan nappia. Juuri tässä on villakoiran ydin: jos sivulla on Facebookin jakonappi ja jos olet kirjautunut FB:hen, Facebook saa tiedon käynnistäsi sivulla. Miten he tietoa hyödyntävät on asia, jota kukaan ei tiedä.

Facebook voi tietää, mitä sivuja seuraat ja mitä uutisia luet. Tämä on iso periaatteellinen asia, josta ei juurikaan puhuttu kun jakonapit tulivat käyttöön pari vuotta sitten. Sen jälkeen mikään ei kuitenkaan ole muuttunut, joten siltä osin uutinen on ankka.

Jos et ole kirjautunut Facebookiin, näet pelkän napin, eikä sen perässä lue tietoa kaverien suosituksista. Tällöin Facebookin lokiin tallentuu vain tieto IP-osoitteesta, josta painike on haettu. Saman merkinnän aiheuttavat kaikki muut sivulla olevat mainokset ym. elementit. Siltä seurannalta ei voi välttyä.

Opetus: jos haluat minimioida Facebookin seurannan, kirjaudu ulos palvelusta aina kun et käytä sitä. Jakonapin perässä olevasta tekstistä näet heti, mitä Facebook tietää käynnistäsi.

Lisäys: Facebookin tapa käsitellä evästeitä herättää yhä kysymyksiä. Vaikka FB:n edustaja sanoo "However, contrary to your article, we do delete account-specific cookies when a user logs out of Facebook", napin teksti on erilainen riippuen siitä, onko käyttäjä kirjautunut ulos Facebookista vai onko hän poistanut evästeet kokonaan. Tämä herättää kysymyksiä siitä, miten FB todellisuudessa toimii. Selvästikään evästeitä ei poisteta kokonaan uloskirjautumisen yhteydessä, mutta miten niitä hyödynnetään on vain Facebookin itsensä tiedossa.

Lue myös Suomen Kuvalehden kirjoitus asiasta.

Jostain syystä päivän kohu-uutiseen oli sotkettu Read-ohjelma, joka on yksittäinen Facebook-sovellus ja mahdollistaa kollektiivisen lukemisen. Sitä käyttävät lehdet voivat näyttää sisältönsä Facebookin ikkunassa, jolloin sivun lukijat tulevat kertoneeksi kavereilleen lukutapahtumasta ilman jako- tai suositusnappulaakin. Tällä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä evästeiden kanssa. Read hyödyntää Facebookin uutta APIa, joka tekee jakamisesta liiankin helppoa. Mutta se on jo oman kirjoituksen aihe.

Sitten oli vielä toinen uutinen: Facebookiin tulleita sähköposti- tai chat-viestejä ei voi enää poistaa. Tässä lähteenä oli ilmeisesti pohjoismaiden Facebookille lähettämä tietosuojakysely, jossa kerrotaan yksityisyyspolitiikan muuttumisesta.

En löytänyt mistään tällaista muutosta. Sen sijaan olen varma, ettei viestejä ole ennenkään poistettu oikeasti. Kun käyttäjä painaa deleteä, estetään vain viestin näkyminen. Facebookin oma mainoskoneisto sekä amerikkalaiset viranomaiset saavat halutessaan kaiken sen tiedon, mitä palveluun on ikinä kirjoitettu.

Syy on yksinkertainen: levytila on nykyään niin halpaa, että tiedon säilyttäminen on halvempaa kuin sen poistaminen. Eikä tämä ole Facebookin vika vaan uskon, että kaikki nettipalvelut toimivat samalla periaatteella -- siis myös Gmail, Hotmail, Twitter jne.

Toivoisi, että toimittajat itse selvittäisivät uutistensa taustoja ennen julkaisua. Nyt mikä tahansa rohkea blogipäivitys saattaa kelvata sellaisenaan uutiseksi. Nettikäyttäjien pitää itse kaivaa esiin, mikä on totta ja mikä tarua.

(Kiitos Twitter-kavereille kommenteista ja lisätiedoista tässä asiassa)

PS 1. Tällä sivulla ei ole tykkäys- eikä jakonappeja. Voit siis lukea kaiken pelkäämättä Facebookin kostoa :-) Toisaalta Blogspot on Googlen palvelu, ja Google tietää muutenkin kaiken sinusta. Suo siellä, vetelä täällä...

Lue myös, miten voit estää seurannan.

sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Suomen huonoin LED-lamppu?

Energiansäästölamppujen tutkiminen jatkuu. Clas Ohlsonista löysin varmaankin Suomen huonoimman LED-lampun:


Lamppu on Osram Parathom Classic A 15. Paketin vihreä väritys ja lupaus 90 prosentin energiansäästöstä vetoavat ostajaan, samoin peräti 25 vuoden toiminta-aika.

Lampun tekninen rakenne on erikoinen, yhteensä 42 pientä lediä näyttämässä valoa eri suuntiin:


Vasta kotona pettynyt ostaja huomaa, että 7,95 euroa maksavan lampun valo on pistemäistä ja mikä pahinta, likaisen keltaista. Valo sopisi ruumishuoneelle tai varastoon, mutta ei mihinkään muuhun. Valo ei ole paketissa luvattua "warm white" -sävyä nähnytkään.

Valistunut asiakas välttyy huijatuksi tulemiselta jos älyää lukea paketin kääntöpuolen tekniset tiedot:


Kuten aiemmassa kirjoituksessa varoitin, Ra-lukema on tärkeä. Tässä lampussa väritoistoa kuvaava lukema on vain 60, mikä alittaa kirkkaasti kotikäytön minimisuosituksen (80).

Lyhyesti sanoen: kaikki ei ole hyvää, mikä hienon LED-tekniikan nimissä myydään.

Lamppukaupassa kannattaa olla tarkkana. Clas Ohlsonin hyllyssä oli saman valmistajan 40 W LED-lamppua kahtena eri versiona: toiselle luvattiin 10, toiselle 15 käyttövuotta. Lisäksi 15 vuoden lampun väritoistoarvo oli parempi (80 vs. 85). Lamput olivat kuitenkin hyllyssä sekaisin ja niillä oli sama hintalappu. Kannattaa olla tarkkana!

Kaksi lähes identtistä LED-lamppua, joista toiselle luvataan 10 ja toiselle 15 vuoden käyttöikä (tosin molemmille 15000 käyttötuntia). Uudemman väritoisto (85) ylittää minimivaatimuksen selvästi.

Kauppoja kierrellessäni huomasin myös, miten virheellisesti lamppuja markkinoidaan. Lampun kestävyys vuosissa on nostettu tärkeimmäksi tiedoksi, joka merkitään hyllyn etureunaan. Teksti 8V ei enää tarkoita kahdeksaa volttia vaan kahdeksaa vuotta. Arvio käyttöiästä on puhtaasti laskennallinen eikä sen toteutumisesta ole mitään takeita. Paljon riippuu siitä käyttöjaksojen määristä sekä lampun käyttötunneista. Näin asiakkaan mielenkiinto suunnataan ihan virheelliseen asiaan.

lauantai 24. syyskuuta 2011

"Tätä levysoitinta ei voi suositella kenellekään"

Cd-soittimet alkoivat yleistyä kodeissa 1980-luvun lopussa. LP-levyt katosivat nopeasti kauppojen hyllyltä, sillä cd-levyjen äänenlaatu oli parempi ja levyt veivät paljon vähemmän kallista hyllytilaa.

Enpä olisi tuolloin uskonut, että yli 20 vuotta myöhemmin saan lukea Hifi-lehdestä levysoitinten vertailutestejä. Eilen ilmestyneen Hifi-maailma-lehti 8/2011 omistaa peräti 16 sivua kerran jo kuopatulle mekaaniselle levysoittimelle. Sivulta 22 alkava juttu on jopa otsikoitu "ensimmäistä vinyylisoitinta etsimässä".

Tässä kaikessa on jotain hienoa. On mahtavaa, että vanha ja alkeellinen tekniikka tekee uuden tulemisen. Ainakin Stockmann-tavaratalon AV-osastolla on taas oma hylly LP-levyille. Nuoret varmaankin ihmettelevät, miten näitä levyjä oikein käytetään ja miten videon saa näkymään.

LP-levyhylly Helsingin Stockmannin av-osastolla tammikuussa 2011 ("Erä LP-levyjä" - hih!)

Retro-innostus todistaa, etteivät ihmiset tarvitse aina vain hienompia järjestelmiä. Tekniikka on muutakin kuin... tekniikkaa. Yhtäkkiä onkin taas mukavaa nähdä vaivaa musiikin kuuntelun eteen: ottaa iso ja kömpelö levy kotelosta, asettaa se pyörimään ja laskea äänivarren neula hyväilemään vinyyliä.

On tietysti hienoa, että kiintolevyllä voi olla 10 000 biisiä, joista minkä tahansa saa soimaan digitaalisen puhtaasti vain hiirtä napsauttamalla. Mutta elämyksessä on kyse muustakin.

Ihminen kaipaa tekemistä ja haluaa nähdä kättensä työn tuloksen. Digihifi on liian helppoa ja täydellistä, jotta sitä voisi harrastaa. Analogia-aikana kaikki oli toisin. Teppo Hirvikunnas kuvaa tätä hyvin lehden pääkirjoituksessa, joka on otsikoitu Hifharrastus on kuolemassa?: "...levysoitin sen sijaan tekee vaikka mitä. Levysoittimen (mukaan lukien äänivarsi ja äänirasia) toiminta on ihmeellinen ketju toimintoja, jotka on silti helppo selittää ja ymmärtää. Levysoittimen toimintaan ja ääneen on helppo vaikuttaa erilaisilla säädölillä, ja muutokset ovat selvästi kuultavissa".

Hifi-maailman levysoitinvertailussa on tuotearvio, jollaista en muista koskaan nähneeni. Lenco, joka oli aikoinaan tunnettu merkki, myy Anttilan kautta 149 euroa maksavaa mallia L-71, josta sivun 23 kuvateksti toteaa tylysti "Lencoa ei voi suositella kenellekään". Tuotekohtaisissa arvioissa se ei saa yhtään tähteä. Plussaa on vain levylautasen kiihtyvyys, miinusta "kaikki muu".

Risuja soitin saa myös siitä, ettei neulaa pysty vaihtamaan. Neula on kuluva osa ja kestää vain rajallisen määrän käyttötunteja. Kuulostaa ihan tämän päivän Applelta. Vielä 1980-luvulla oli itsestään selvää, että kaikki laitteet pystyi korjaamaan ja kaikkiin sai varaosia.

Voi, kunpa retroilu toisi takaisin myös laitteiden huoltamisen!

perjantai 23. syyskuuta 2011

Rikosuutisoinnin vaikeutta

Kuluneella viikolla on pakosta joutunut ihmettelemään rikosuutisoinnin käytäntöjä Suomessa.

Tiistaina Helsingin käräjäoikeuteen astui kaksi nuorta, jotka otettiin kiinni tuoreeltaan helmikuisen bussikuskin vakavan pahoinpitelyn jälkeen. Teko tuntui jo silloin erityisen raukkamaiselta, mitä vaikutelmaa edelleen pahensi tiistaina todistajan kertomus siitä, että tekijät olivat naureskelleet juostessaan pois tekopaikalta. Pahoin loukkaantunut kuljettaja selvisi hädin tuskin hengissä, ja koko hänen loppuelämänsä on pilalla.

Tapaus herätti aikoinaan netissä paljon keskustelua. Ihmeteltiin, mikä on mennyt pieleen suomalaisessa yhteiskunnassa ja lastenkasvatuksessa, kun nuoret syyllistyvät tällaiseen tekoon. Yksikään uutisväline ei vahvistanut huhua, joka keskustelupalstoilla tuolloin liikkui: tekijät olivat ulkomaalaistaustaisia.

Tiistaina lähdin itse Helsingin käräjäoikeuteen katsomaan, pitikö huhu paikkansa. Ja pitihän se. Vaikka media pidättyy kertomasta yksityiskohtia, oikeudenkäynnit ja epäiltyjen nimet ovat julkisia. Tekijät, jotka uutiskuvissa edelleen raukkamaisesti piiloutuivat, olivat A.S.A. ja M.R. MTV3:n nettisivu kertoikin sitten toisen olevan kurdi ja toisen virolainen.

Onko tekijän ulkomaalaistausta asia, jonka saa mainita uutisessa? Vai pitääkö siitä vaieta? Ehdotonta totuutta ei ole. Jos taustalla ei ole teon kannalta merkitystä, sen korostaminen on tarpeetonta ja voi lietsoa aiheetonta ulkomaalaisvastaisuutta.

Tässä tapauksessa tiedolla olisi ollut merkitystä ainakin niille, jotka turhaan etsivät vikaa suomalaisesta kasvatuksesta ja koulutuksesta.

Toinen perustelu vaikenemiselle on arvelu siitä, että kyse on yksittäistapauksesta. Mutta mistä voimme tietää, mitkä rikokset ovat yksittäistapauksia ja mitkä eivät, jos asiaa ei kerrota?

Helsingin Sanomien kuukausiliite teki äskettäin laajan jutun ulkomaalaistaustaisten bussikuskien kokemasta uhkailusta ja väkivallan pelosta. Jutun yhteydessä listattiin väkivaltatapaukset ja uhrin maahanmuuttotausta mainittiin erikseen. Tekijöiden taustasta ei kerrottu mitään. Alkaa miettiä, moniko tekijöistä oli ulkomaalainen.

Nelosen uutiset oli lähettänyt käräjäoikeuteen oman toimittajan, joka teki iltauutisiin raportin ja näytti videokuvaa myös uhrista. Hänen kohtalonsa tuli käsinkosketeltavan lähelle. Teki suorastaan pahaa katsoa, millaista jälkeä hetken pahoinpitely voi tehdä. Toivottavasti myös nuoret näkivät uutisen ja myös muistavat näkemänsä.

Muut mediat käsittelivät oikeudenkäyntiä vaihtelevasti. MTV3 mainitsi asiasta ja kertoi, että lisätietoja oli nettisivulla. YLEn pääuutislähetys ei maininnut oikeudenkäyntiä lainkaan. Seuraavan päivän Hesari uutisoi oikeudenkäynnin, mutta ei viitannut sanallakaan tekijöiden taustaan.

Iltapäivälehdet vauhdittavat myyntiään rikosuutisilla, mikä luo helposti vaikutelman yhä pahenevasta rikollisuudesta. Uutisoinnissa on oltava varovainen, eikä jokaista tapausta pidä esitellä televisiossa. Toisaalta uutisoinnilla on myös myönteisiä vaikutuksia: huomio bussikuskien työn vaarallisuuteen heräsi vasta näyttävän uutisoinnin ansiosta. Myös uhrin todellinen kohtalo peittyy liian helposti uutistekstin rivien väliin.

Ylen konservatiivinen linja rikosuutisoinnissa petti pahemman kerran eilisen torstai-illan A-Talkissa. Jostain syystä sen aiheeksi oli valittu "Ulvilan murhamysteeri". Huomaa iltapäivälehdistä tuttu sana mysteeri. Minusta Ulvilassa tapahtui henkirikos, jonka tekijä on yhä vapaalla jalalla. Mitään mysteeriä ei ole.

Mitä ihmettä Ylen A-talkin toimituksessa oikein ajateltiin, kun se otti käsittelyynsä kesken olevan henkirikosoikeudenkäynnin? Katsoja oli yhtä vaivaantunut kuin studioon kutsutut asiantuntijat, joista yksi oli kilpailevan kaupallisen kanavan rikostoimittaja. Ja mitä mahtoivat rikoksesta epäillyn Auerin lapset ja sukulaiset ajatella katsellessaan keskustelua, joka oli kuin iltapäivälehdestä? Eikö julkisen palvelun kanava keksinyt tärkeämpää aihetta tämän päivän Suomesta keskusteltavaksi, kuin spekulointi Auerin mahdollisilla rikoksilla ja rikosprosessin etenemisellä?

Rikosuutisointi on tärkeää, mutta se on tehtävä harkitusti. Pelisäännöt ja kriteerit näyttävät olevan vielä pahasti hakusessa.

torstai 22. syyskuuta 2011

Miksi tietojärjestelmät tökkivät?

VR:n lipunmyyntiuudistus on jo yleinen vitsi. Sitä erilaisista henkilöstö- ja luonnonongelmista kärsinyt VR nyt viimeksi olisi kaivannut.

Eilinen Kauppalehti listasi yleisiä syitä, miksi tietojärjestelmät epäonnistuvat. Ostaja ja myyjä puhuvat toistensa ohi, eikä ostaja tiedä mitä oikeasti on tilaamassa. Osaamisen puutetta on pöydän molemmilla puolilla. Koska kauppahinta perustuu laskutettaviin työtunteihin, työtä tehdään mahdollisimman paljon valmiiden rakennuspalikoiden käyttämisen sijaan. Toteutuksessa on mukana useita osapuolia, jotka ovat ulkoistaneet omia toimintojaan. Vaikeissa tilanteessa kaikki syyttävät toisiaan, eikä kenelläkään ole kokonaisvastuuta. Ja viime kädessä ostaja valitsee aina tarjouksista sen halvimman tarjouksen. Halvalla ostaminen voi tulla kalliiksi.

Pahimmassa tapauksessa käy kuten Accenturen edustaja Kauppalehdesä sanoo: ongelmien todellisista syistä ei ole hajuakaan. Onpahan kerrankin rehellisesti sanottu, pisteet siitä.

Rakenna tässä nyt sitten tietoyhteiskuntaa, kun rakentamisen laatu on vielä parjattua talonrakentamistakin heikompaa! Jatkuvat projektien viivästymiset ja tekniset ongelmat nakertavat kansalaisten luottamusta koko teknistyvään yhteiskuntaan.

Ainakin yhdessä asiassa Tieto ja Accenture saavat katsoa peiliin: monimutkaiset järjestelmät pitäisi testata kunnolla ennen niiden ottamista tuotantokäyttöön. Testaamisen voi tehdä esimerkiksi simuloimalla yhtäaikaisia käyttäjiä suljetussa verkossa. Ei pitäisi olla vaikeaa -- sillä tavalla web-sovelluksia on ennenkin kokeiltu.

Jos riittävän realistisen ympäristön järjestäminen ei muuten onnistu, miksei testiä avata asiakkaille? VR olisi voinut luoda testiympäristön, josta käyttäjät olisivat varanneet leikisti lippuja. Joka 1000. tilaus olisi palkittu lahjakortilla ja jokaisesta löydetystä bugista olisi maksettu vaikka 100... tai no, sanotaan 20 euroa. Järjestelmä olisi otettu tuotantokäyttöön vasta sitten, kun kaikki toimii.

Olisi varmasti tullut halvemmaksi kuin nykyinen härdelli.

keskiviikko 21. syyskuuta 2011

Nikon 1 -kamera

Nikon julkisti tänään odotetun uuden kameramalliston: pienen, peilittömän järjestelmäkameran, jossa on aluksi kaksi mallia J1 ja V1. Nikon 1 kierrättää vanhan mallinumeron uuteen käyttöön, sillä Nikonin ensimmäinen kamera oli vuonna 1948 esitelty Nikon 1.

Yhdenmukaisuus ei lopu mallinumeroon. Tuore 1-sarja on kulmikas aivan kuten edeltäjänsä yli 60 vuotta sitten. Muotoilusta voi olla monta mieltä, mutta silmiä hivelevän kauniiksi sitä ei voi kutsua. Suorat pinnat ja kaarevat kulmat tuovat mieleen tarkoituksellisen retron.

Itseäni miellytti erityisesti V1-malliin lisävarusteena myytävä salamalaite, joka on paitsi hauskasti muotoiltu, myös oivallisesti toimiva. Salamapää pyörii 360 astetta ja kääntyy tietenkin myös pystysuunnassa. Sitä voi käyttää lisäksi videokuvausvalona. Salama käyttää kameran akkua, joka on onneksi isokokoinen. Monissa pienissä kameroissa salama pilaa kuvat takuuvarmasti, mutta Nikon 1 tuntui olevan ilahduttava poikkeus.

Lisävarusteena myytävä salamalaite on poikkeuksellisen onnistunut.

Koska J1- ja V1-mallien tekniset tiedot löytyvät netistä, listaan tässä vain omia havaintojani.

Kamera on hieman paksumpi ja painavampi kuin voisi odottaa; pienempiäkin minijärkkäreitä on nähty. V1:n EVF-etsin on korkealaatuinen, samoin lcd-näyttö.

Kameran kymmentä megapikseliä voi pitää nykymittapuulla vaatimattomana, joskin määrä on normaalikäytössä enemmän kuin riittävä. Kenno on yllättävän pienikokoinen ja sen kroppikerroin todella suuri: 2,7. Vaikka kameraan on luvassa sovite aiempia Nikon-objektiiveja varten, kroppikertoimen vuoksi ne kelpaavat lähinnä telekäyttöön.

Pieni kenno aiheuttaa väistämättä kohinaa. Kameran omalta näytöltä tarkasteltuna kohina näkyy jo ISO 400 -tasolla, mutta pikaisesta kokeilusta ei voi tehdä lopullisia johtopäätöksiä.

Uusi kamera toimii parhaiten uusilla objektiiveilla. Tarjolla on esimerkiksi näppärä 30-110-millinen zoomi. Toinen vaihtoehto on hieman muoviselta tuntuva 10-30 mm. Pienikokoinen 10 mm "pannukakku" sopii mainiosti matkakäyttöön. Suuri kroppikerroin kasvattaa polttovälit 2,7-kertaiseksi, joten tällä hetkellä laajakulmaisin vaihtoehto on kinovastaavuudeltaan 27 millimetriä. Toivottavasti jatkossa saadaan oikeita laajakulmia.

Zoomeissa on erillinen kuljetusasento, jossa objektiivi lyhenee selvästi. Matkalukko vapautetaan painikkeesta, joka pidentää objektiivin kuvauskuntoon. Jos oikein luin speksejä, sama ratkaisu oli käytössä myös 63 vuotta sitten.

Nikonin tapa yhdistää video- ja still-kuvaus on nerokas: sama runko optimoidaan objektiiveilla eri käyttötarkoituksiin. Kameraan on saatavissa videokäyttöön tarkoitettu 10-100 mm objektiivi, joka on painava ja tuo käsivaralta videointiin tarpeellista vakautta. Objektiivin vasemmassa reunassa on moottorizoomin painike, jolla videoihin saa oikeasta videokamerasta tutun tasaisen zoomauksen. Ilmeisesti myös tarkennusnopeus hidastuu paremmin elävään kuvaan sopivaksi. Videoinnin aikana voi napsia still-kuvia täydellä tarkkuudella. Video-objektiivissa lukitus toimii käänteisesti: se estää objektiivia vetäytymästä sisään kun virta katkaistaan.

Nikonilla on kukoistava isojen järjestelmäkameroiden bisnes. Uusi mallisto on pikemminkin pokkari- kuin järjestelmäkamera. Se on tavallaan vahinko, sillä halutessaan Nikon olisi voinut todella uudistaa järjestelmäkameran konseptin. Pienikokoinen kenno, rungon eri värivaihtoehdot sekä monet automaattitoiminnot vetoavat pokkarien ja videokameroiden käyttäjiin. Nikon 1 yhdistää hauskasti still- ja videokuvauksen.

Vielä hauskempi on uusi video- ja still-kuvan välimuoto. Kun laukaisinta painetaan tässä moodissa, kamera tallentaa yhden sekunnin hidastetun videon ennen laukaisua. Vaikutelma on hauska, sillä video päättyy still-kuvaan. Kerrankin valokuvasta näkee, mitä tapahtui juuri ennen kuin kuva otettiin. Kuva tallentuu pienenä MOV-videona ja kameralta kuluu muutama sekunti sen laskemiseen.

Toinen selvästi peruskuvaajalle tarkoitettu ominaisuus on toiminto, joka ottaa 20 kuvaa nopeasti peräkkäin ja valitsee niistä automaattisesti viisi parasta.

Nikonissa ei ole muodikasta kosketusnäyttöä. Vaikka säätimet ovat selkeät ja toimivat hyvin (erityinen plussa pienestä vipukytkimestä oikeassa ylänurkassa, jolla voi mm. suurentaa ja pienentää katseltavaa kuvaa), kosketusnäyttö olisi tervetullut esimerkiksi tarkennuskohtaa valittaessa. Tässä Panasonicin GF2 osoitti kykynsä.

Itse asiassa Nikonissa ei voi valita tarkennuspistettä lainkaan. On luotettava sinänsä hyvin toimivaan automatiikkaan tai tarkennettava käsin.

maanantai 19. syyskuuta 2011

Kansalaiselta vaaditaan insinöörin pätevyys

Suomalaiset ovat kuulemma insinöörikansaa. Syytä ollakin, koska yhteiskunnassa ei enää pärjää ilman insinöörin koulutusta.

Havahduin asiaan yrittäessäni ostaa uutta lamppua rikki menneen 60 W hehkulampun tilalle. Kaupan hyllyt ovat täynnä eri tekniikoilla toimivia energiansäästölamppuja, joille on yhteistä vain pitkä lista teknisiä lyhenteitä ja hehkulamppuun verrattuna moninkertainen hinta. Ennen riitti, kun tiesi wattimäärän, kannan (iso vai pieni) sekä kuvun värin (kirkas vai matta). Nyt oikean lampun valinta vaatii insinöörin pätevyyden. On lediä, cfl:ää, halogeenia, kelviniä, ra-indeksiä ja kun lopulta luulee löytäneensä sopivan lampun, se ei mahdukaan paikalleen tai valo on väärän väristä.

Analoginen televisio ja videonauhuri olivat toimiva kokoonpano. Ohjelmien nauhoittaminen isoille VHS-kaseteille oli helppoa ja yksinkertaista. Sitten televisio digitalisoitiin ja kaikki muuttui vaikeaksi. Ohjelmia ei voinut enää nauhoittaa muuten kuin ostamalla kalliin digiboksin (hyvässä lykyssä sai sellaisen, jossa tekstityksetkin toimivat). Ja sinne ne ohjelmat jäivätkin, kun digiboksin levy hajosi. Vanhat VHS-kasetit ovat sen sijaan yhä hyllyssä ja niitä voi katsella, jos vain löytää toimivan laitteen. Kanavapaketit, maksukortit, dvb-c/t/t2/s2, muksit, uhf/vhf ja koko HD-härdelli saavat monet miettimään, onko tv:n katselu enää vaivan arvoista.

Aina voi sentään lukea kirjoja. Paitsi että nekin muuttuvat kohta sähköisiksi ja lukemiseen tarvitaan taas uusi laite. Entä jos kuunneltaisiin musiikkia? LP-levyt katosivat muutamassa vuodessa kaupan hyllyiltä, seuraavana ovat vuorossa cd-levyt. Musiikki pitää ladata verkosta tietokoneelle, puhelimeen tai johonkin (insinöörikieltä käyttääkseni) mobiiliin päätelaitteeseen.

Nuoruudessani puhelin oli laite, jolla soitettiin toiselle ihmiselle kiertämällä numerolevystä oikea sarja. Sitten tulivat matkapuhelimet ja kilpailun myötä puhelun hinnan arvioinnista tuli astrofysiikkaa. Nyt puhelimiin on tullut niin paljon älyä, ettei tyhmempi enää pärjää niiden kanssa. Joissakin malleissa jo pelkkä soittaminen vaatii käsikirjan lukemista.

Ja entäpä sitten asiointi? Ennen asiat hoituivat puhelimella soittaen, nyt kaikki pitää hoitaa itsepalveluna netissä. Mitäs sitten, kun tietokone ei toimi, langaton verkko ei kuulu tai lippu ei tulostu omalla kirjoittimella? Mitäs sitten, kun sähköposti tulee bumerangina takaisin tai siihen ei vastata lainkaan -- missä vika? Miten päästä lentokoneeseen, kun tarkastuskortti pitää ladata matkapuhelimeen tai check-in tehdä netissä? Tarvitaan vähintään it-insinöörin perusoppimäärä, jotta saa itsensä pysymään kiinni yhteiskunnassa.

Esimerkkejä riittää loputtomiin. Lähes kaikki arkipäiväiset toiminnot ovat muuttuneet niin teknisiksi, että insinööriopintojen pitäisi olla osa peruskoulua.

Itseäni kehitys ei haittaa. Olen insinööri ja mitä enemmän kansalaiset tuskailevat näiden asioiden parissa, sitä enemmän minulla riittää tekemistä. Mutta tunnen suurta sympatiaa keski-ikäisiä ja sitä vanhempia kohtaan, joiden elämä käy uuden tekniikan myötä koko ajan tukalammaksi.

PS. Toki teknisestä kehityksestä on ollut paljon iloakin. Muutamat asiat ovat muuttuneet helpommiksi ja ennen kaikkea kuluttajalla on nyt paljon enemmän valinnanvaraa. Mutta joskus on terveellistä miettiä, onko tekniikka sittenkään paras ratkaisu kaikkiin ongelmiin. Ja miten pärjäävät ne, jotka eivät koskaan halunneetkaan insinööreiksi?

sunnuntai 18. syyskuuta 2011

Minkä väristä valoa lamppusi antaa?

Hehkulamppu oli hehkulamppu -- riitti kun tiesi wattimäärän ja kannan koon (E27 tai E14). Energiansäästölamput vaativat paljon enemmän osaamista. Sitä kuluttajilla ei vielä ole.

Olen kuluneella viikolla perehtynyt energiansäästölamppuihin ostamalla useita erilaisia ja kokeilemalla niitä kodin eri valaisimissa. Varsinkin CFL-lamput ovat kehittyneet kovasti muutamassa vuodessa -- ja syytä olikin. Uudet lamput käynnistyvät aiempaa nopeammin eikä väri ole enää ällöttävän keltaista.

LED-lamppujen sanotaan olevan tulevaisuutta, mutta niitäkin on monenlaisia. Otetaan esimerkiksi edullinen (onko 7,95 euron pienlamppu edullinen?) kohdelamppu, jonka ostin Clas Ohlsonilta:


Tutkitaanpa tarkemmin lampun teknisiä tietoja:


Listasta selviää että
- lampun verkosta ottama sähköteho on 2 wattia
- sen antama valomäärä on 120 lumenia (vastaa noin 15 W hehkulamppua, mutta toisaalta valo kohdistetaan kapeaksi keilaksi joten pakettiin merkitty 2 W = 25 W ei ole ihan huijausta)
- värilämpötila on noin 3000 Kelviniä (joka taulukon mukaan merkitsee "lämpimän valkoista" valoa)
- värintoistoindeksi on 70
- täysi valoisuus saadaan heti, ilman lämpenemisaikaa
- lamppua ei voi himmentää (Dimmable: no)
- lampun luvataan kestävän 15000 käyttötuntia (20,5 vuotta, jos käyttö on 2 h/vrk)
- käyttölämpötila -20...+40 astetta
- kestää 7500 sammutus/sytytyskertaa (10 vuotta, jos kytkentöjä on 2/vrk)
- ei sisällä elohopeaa (toisin kuin CFL-lamput)
- toimii 220-240 voltin 50 Hz vaihtojännitteellä (AC)
- valokeila on kapea, 20 astetta, mikä on tyypillistä kohdelampulle

Huomasitko listasta tiedon, jonka vuoksi tätä lamppua ei kannata ostaa?

Tuskinpa. Vasta kun ruuvaat lampun kotona kattovalaisimeen havaitset, että jotain on pielessä: valo on valkoista ja kirkasta, mutta värit näkyvät jotenkin omituisesti ja tuntuvat jopa häviävän.

Syyllinen on Ra eli värintoistoindeksi. Clas Ohlsonin myymässä lampussa se on vain 70, kun suositeltu vähimmäisarvo on 80. Ra-arvo kuvaa, miten tasaisesti (CRI, Color Rendering Index) valo sisältää eri aallonpituuksia. Hehku- ja halogeenilampun spektri on jatkuva, joten niiden Ra saa maksimiarvon 100. Varsinkin LED-valoissa valo voi sisältää vain muutamia aallonpituuksia. Ne sekoittuvat toisiinsa, joten lopputulos näyttää valkoiselta, mutta koska esine heijastaa vain oman värinsä mukaisia aallonpituuksia, sen värit latistuvat.

Toinen valon laatuun vaikuttava tekijä on värilämpötila. Alhainen lukema merkitsee kellertävää, "lämmintä" valoa, korkea lukema sinertävää ja "kylmää" valoa. Hehkulamppujen värilämpötila on noin 2700 K, halogeenilamppujen hieman korkeampi. Kesäpäivänä ulkona näkyvän luonnonvalon lämpötila on noin 5600 K.

Jokainen video- ja valokuvauksen harrastaja tuntee värilämpötilan merkityksen. Jos kamera arvioi lämpötilan väärin, tuloksena on joko punertavia tai sinertäviä kuvia. Silloin lämpötila-arvo pitää asettaa manuaalisesti kohdalleen. Mutta jos valon Ra-arvo on pieni, värisävyjä ei saa mitenkään oikeiksi, koska tarvittavat aallonpituudet puuttuvat.

Harva ostaja tietää tutkia Ra- ja värilämpötilalukemia kaupassa. Eikä siitä aina olisi hyötyäkään, sillä Ra-lukemaa on harvoin merkitty pakkaukseen. Väritoiston laatu selviää vasta kotona.

Haluttu värilämpötila on jossain määrin makuasia, sillä yksi pitää lämpimistä ja toinen viileämmistä väreistä, mutta huono väritoisto (alhainen Ra-lukema) on aina kielteinen asia. Hyvän väritoiston ns. täysspektrilamppuja myydään esimerkiksi Viva-Lite-tuotemerkillä (kts. Adluxin verkkokauppa sekä Valotorni).

LED-malliset täysspektrilamput eivät ole halpoja, sillä 60 watin hehkulampun korvaajaksi sopivan mallin hinta on peräti 67 euroa. Samalla hinnalla saisi sata vastaavan tehoista hehkulamppua!

(katso myös edellinen kirjoitus energiansäästölampuista sekä varoitus todella huonosta LED-lampusta)

lauantai 17. syyskuuta 2011

Energiansäästölamppuhuijaus

(Jatkoa aiemmalle kirjoitukselle)

Vanhat hehkulamput ovat katoamassa kauppojen hyllyltä. Historiaa ovat 100 W, 75 W ja 60 W lamput, vuoden päästä (1.9.2012) poistuvat myös 15 W, 25 W ja 40 W lamput. EU-määräyksellä on hyvä tarkoitus: säästää sähköä ja sitä kautta ympäristöä. Mutta kuten usein käy, hyvä tarkoitus voi viedä ojasta allikkoon.

Uutta lamppua etsivä kuluttaja hämmästyy nähdessään, miten laaja valikoima erilaisia lampputyyppejä kaupassa on tarjolla. Yhteiskunta tuntuu edellyttävän kansalaisiltaan insinöörin pätevyyttä. Lampun ostaminen, valokuvaus, puhelimen käyttö, television katsominen (ohjelmien "nauhoittamisesta" puhumattakaan!), pankkiasiointi, nettipalvelut ym. vaativat kosolti teknistä osaamista.

Tiivistän lamppuasian yhteen lauseeseen: mikään uusista energiansäästölampuista ei korvaa hehkulamppuja täydellisesti. Yhteistä niille on pidempi toiminta-aika ja vähäisempi energiankulutus, mutta muista tekijöistä (valon määrä, värisävy, lampun fyysinen koko, syttymisaika, luontoystävällisyys, kohtuullinen hankintahinta tai kirkkauden säätö) ainakin yksi jää saamatta.

Korkeamman hinnan lisäksi uusilla lampuilla on kielteisiä ympäristövaikutuksia. Lampun luvataan maksavan itsensä takaisin pienempänä sähkölaskuna. Se voikin pitää paikkansa Espanjassa tai Kaliforniassa, mutta Suomessa pimeys ja kylmyys kulkevat käsi kädessä. Kun valaistuksen sähkönkulutuksessa säästetään, lämmityskulut nousevat. Lisäksi uusien lamppujen loisteho voi johtaa sähkön hinnan yleiseen nousuun.

Uuden lampun valinnassa on oltava tarkkana, koska monissa lampuissa valovoima on hehkulamppua alhaisempi. Voi käydä niin, että saman valaistuksen saamiseksi tarvitaan aiempaa enemmän lamppuja. Tarkkaile paketissa ilmoitettua lumen-arvoa -- 60 W hehkulampun korvaajan pitäisi olla vähintään 700 lumenia (enemmänkin, jos huomioidaan lamppujen valontuotannon hiipuminen käyttöiän myötä).

Voikin sanoa, että energiansäästölamput ovat osittain huijausta, jonka suurin hyötyjä on alan teollisuus ja kauppa.

Pientä lohtua tuo se, ettei EU ole asialla yksin. Yhdysvallat tulee perässä muutaman vuoden viiveellä. Siellä 100 W lamput kielletään ensi vuoden alussa (1.1.2012), sen jälkeen on 75 W (2013) ja 60/40W (2014) vuoro.

Tekniikan ja perustelujen läpikäynti tekisi tästä kirjoituksesta epäkäytännöllisen pitkän, joten suosittelen Aalto-yliopiston Energiansäästölamppuopas -ohjetta. Lampputieto.fi on lampunvalmistajien sivusto.

Halogeenilamput

Halogeenilamppu on perinteisen hehkulampun näköinen ja kokoinen. Sille luvataan kaksinkertainen toiminta-aika (2000 tuntia) hehkulamppuun verrattuna. Mutta katsopa tarkemmin pakkausta:


Energiansäästöhalogeeni -nimellä myytävä lamppu kuluttaa lähes saman kuin hehkulamppu (42 W vs 55 W), mutta maksaa 3-4 kertaa enemmän. Energialuokka C (joissakin malleissa jopa D) kertoo, ettei kyse ole mistään energiansäästölampusta. Aitojen säästölamppujen energialuokka on A, hehkulamppujen E. Halogeenien myynti energiansäästön nimissä on suoranaista kusetusta.

Käytännössä halogeenilamput ovat naamioituja hehkulamppuja. Ne poistuvat myynnistä vuoteen 2016 mennessä.

Pienloistelamput

Pienloistelamput (CFL) perustuvat loisteputkista tuttuun tekniikkaan, mutta putki on taivutettu joko kierteelle, mutkalle tai piilotettu kokonaan kuvun sisään. CFL-lamppu voi näyttää millaiselta tahansa.


CFL-lamppujen ongelmana on hidas syttymisaika. Ostin muutama vuosi sitten sellaisen työhuoneen kattolamppuun. On ärsyttävää, kun lamppu käynnistyy yhtä hitaasti kuin Windows: hetken on ihan pimeää, sitten valo alkaa hiljalleen lisääntyä. Lopullisen kirkkauden saavuttamiseen menee toista minuuttia.

Uudet lamput olevan tässä suhteessa parempia, niissä täysi kirkkaus saavutetaan 10-20 sekunnissa. Vanhoja lamppuja ei voinut käyttää himmentimessä, uusissa lampuissa on myös himmennettäviä malleja. Lamppujen 10-20 euron hinta kirpaisee ikävästi.

Joidenkin mielestä CFL-lamppujen värisävy on liian punertava ja valon määrä pettymys. Riittävän kirkkaat CFL-lamput ovat niin isokokoisia, etteivät ne välttämättä mahdu hehkulampun paikalle.

Pienloistelamput sisältävät elohopeaa, joten ne pitää kierrättää loistelamppujen tapaan. Jos lamppu putoaa ja rikkoutuu lattialle, elohopea pitää tuulettaa huolellisesti (10-30 minuuttia) pois asunnosta.

Iso fyysinen koko, puutteellinen valovoima, hidas syttymisaika ja valon punertava sävy ovat saaneet monet ostajat pettymään. On enää yksi vaihtoehto.

LED-lamput

LED-lamput ovat alan hienointa tekniikkaa, ja kestoltaan lähes ikuisia. Niille luvataan jopa 25 000 tunnin polttoaikoja. Lamppujen hinta on kuitenkin hirveä: 25-45 euroa (kts. erään kauppiaan hinnasto). Pelkän lampun hinnalla saa kokonaisen valaisimen! Teknisesti lamput ovat vaikeita valmistaa, joten nopeaa hintojen laskua on turha odottaa. Vain osa lampuista on himmennettävissä.

Lähikaupasta ostettu LED-lamppu, hinta 29,95 euroa.

LED-lamppu selviää hyvin maallikon energiatehokkuustestistä: vaikka lamppu olisi palanut monta tuntia, se ei kosketeltaessa polta sormia. On silti kyseenalaista, maksaako LED-lamppu näillä hinnoilla ikinä itseään takaisin. Todennäköisesti tulevaisuudessa syntyy uusia, vielä energiatehokkaampia lamppuratkaisuja.

Muita ongelmia

Vain osa energiansäästölampuista sopii käytettäväksi ulkona kylmässä tai kuumassa saunassa.

En ole vielä löytänyt sopivaa korvaajaa kattokruunujen kynttilälampuille. Vaikka CFL-lamppuja valmistetaan myös kynttiläkoossa, niiden valo ei sovi kruunuihin. Lamppuja tarvitaan kymmeniä, joten 8-13 euron kappalehinta kirpaisee. Heijastimella varustetut spotit tarvitsevat kärkipeililampun -- sellaista en ole vielä löytänyt.

Lamppujen fyysinen koko tuottaa ongelmia. Kattokiskon spottiin ostamani CFL-lamppu ei sopinut paikalleen, koska kannan ja kuvun välissä oleva elektroniikkaosa oli liian paksu.

Pienikantainen E14-lamppu, jossa on iso kupu, voi tuottaa koomisen lopputuloksen: lamppu työntyy kokonaan ulos valaisimesta. Tai sitten käy kuten tässä Kanariansaarten hotellissa, josta otin kuvan pari vuotta sitten:


Sinänsä kyseisest saaret ovat otollinen paikka energiansäästölampuille, koska illat ovat pimeitä mutta lämpimiä.

Myyntimies oli tehnyt hyvät kaupat myös hotellin ruokasalissa:


Herää vain kysymys, miten pitkään lamput oikeasti kestävät, kun näin moni oli ehtinyt jo pimentyä?

Ja jotta asia olisi vielä mutkikkaampi, ostajan kannattaa tutkia lampun teknisiä speksejä.

torstai 15. syyskuuta 2011

Psst...! onko sulla hehkulamppuja?

Nyt on viimeinen hetki hamstrata 60 watin hehkulamppuja. Niitä löytyy vielä jonkin verran kauppojen hyllyiltä, mutta uusia toimituksia ei enää tule. Syyskuun alusta lähtien lamppujen toimittaminen jälleenmyyjille on ollut kiellettyä. Seuraavaksi poistuvat 40 watin lamput.

Saamastani palautteesta tiedän, että hehkulamppujen kieltäminen suututtaa todella monia kansalaisia. Korvaajiksi tarkoitetut uudenlaiset energiansäästölamput ovat selvästi kalliimpia ja niissä on monia käytännön ongelmia. Hehkulamppujen kieltämistä pidetään näpertelynä, joka vaikeuttaa kansalaisten elämää, mutta ei todellisuudessa säästä luontoa.

Perehtyessäni hehkulampun korvaajiin olen hämmästynyt tilanteen sekavuutta. Markkinoilla on niin tekniikaltaan kuin hinnaltaan kirjava valikoima uudentyyppisiä lamppuja, joiden edessä kuluttaja on sormi suussa ihmettelemässä. Siitä lisää ensi kerralla.

On monia tilanteita, joissa mikään ei voita perinteistä hehkulamppua. Se syttyy välittömästi täyteen kirkkauteen eikä lämpövaikutuskaan ole aina pahitteeksi. Löylyhuoneen kuumuuteen hehkulamppu sopii hyvin. Sen kellertävä valo on monen mielestä lämmin ja kotoisa. Spottivaloissa, joihin tarvitaan kärkipeililamppuja, ei taida vieläkään löytyä energiansäästölamppua.

Sitten on vielä kaksi erikoistapausta. Ensimmäisenä kattokruunut: energiansäästölamppuja on kyllä saatavissa kynttilälamppuina, mutta niiden valo ei vastaa hehkulamppua, jolle kattokruunut on suunniteltu. Kruunussa voi olla kymmeniä lamppuja, joiden korvaaminen on paitsi työläs myös kallis operaatio.

Toinen ongelmatapaus ovat himmentimellä (reostaatti) toimivat valaisimet. Vain osa energiansäästölampuista toimii säädettävällä jännitteellä.

Hehkulampuille riittää siis kysyntää jatkossakin. Tavarataloista löytyy vielä yksittäisiä 60 W lamppuja hyllystä, mutta halusin ostaa koko paketin. Facebook-ystävä vihjasi, että niitä löytyy ainakin Helsingin Hietalahden kirpputorilta. Kyltistä päätellen en ollut ainoa lampuista kiinnostunut:


Pujahtaessani ovesta sisään vilkaisin vaistomaisesti ympärilleni. Eihän kukaan vain nähnyt? Olin selvästi hakemassa kiellettyä, valonarkaa tavaraa.

Ja mikä ihana näky minua odottikaan -- hyllyt aivan notkuivat kiellettyjä lamppuja:


Ostin neljä laatikollista. Eiköhän niillä pärjää muutaman vuoden.

Paketissa lampulle luvataan 1000 tunnin käyttöaika. Siihen nähden yksittäisen lampun hinta 0,79 euroa on naurettavan halpa.

Jatkossa hehkulamppuja saa ainakin Saksasta tilaamalla. Siellä niitä myydään 60 watin pienlämmittiminä. Kun lamppu on luokiteltu uudelleen lämmittimeksi, myyntikielto ei enää koske sitä. Tilauksen voi tehdä vaikka heatball.de-verkkokaupasta.

Lue myös kirjoituksen jatko-osa.

keskiviikko 14. syyskuuta 2011

Salasanat vääriin käsiin

Linuxin tietoturvaongelma on sulkenut joukon keskeisiä Linux-sivustoja (Tietoviikon uutinen). Uutisen mukaan ...säätiö varoitti myös, että käyttäjien salasanat ovat saattaneet joutua vääriin käsiin. Se kehottaakin vaihtamaan ne ensi tilassa.

Viikonloppuna tapahtui toinen nolo tietomurto: hakkerit saivat haltuunsa NBC Newsin Twitter-tilin ja lähettivät valeuutisia kaapatuista lentokoneista. Asiaa tutkittaessa kävi ilmi, että hakkerit olivat lähettäneet toimitukseen kohdistetun hyökkäyksen tiedostoliitteellä, johon oli upotettu haittaohjelma. Se kaappasi salasanan, jolla Twitter-tili otettiin haltuun. Hakkerit vieläpä vaihtoivat salasanan, jotta NBC News ei päässyt oikaisemaan vääriä tviittejään.

Mitä näistä voi päätellä? Ainakin sen, etteivät vanhat opit salasanoista päde suoraviivaisesti. On ihan sama, miten mutkikas ja vaikea salasanasta tehdään, mikäli hakkerit kaappaavat sen näppäimistöltä tai palveluun murtautumalla.

Itse asiassa näissä tilanteissa salasanalla ei ole lainkaan merkitystä. Ihan sama, vaikka se olisi 12345 ja vieläpä teipattu tietokonenäytön kylkeen.

Salaus (ja siihen liittyvä salasana) nähdään usein yleispätevänä lääkkeenä tietoturvaongelmiin. Todellisuudessa salasanoilla voidaan ratkaista vain pieni osa tietoturvallisuuden suuresta palapelistä. Näistä kahdesta tapauksesta kumpikaan ei kuulunut siihen joukkoon.

tiistai 13. syyskuuta 2011

Pulaa valokuvista?

Poika oli huomannut kahdessa eri koulukirjassa samanlaisia kuvia. Ja toden totta: terveysopin kirjan kuva on selvästi samasta sarjasta kuin ruotsinkielen kirjan kansi:


Kaiken lisäksi kirjoilla on eri kustantajat: terveysoppi on WSOYn, ruotsi Tammen.

Kuvat on ilmeisesti ostettu samalta kuvatoimistolta sen enempää asiaa miettimättä. Lienee sattumaa, että molemmat ovat päätyneet samoihin, sinänsä hyvin tavanomaisiin kuvituskuviin. Nykyisen valokuvien ylitarjonnan aikana ei totisesti pitäisi olla pulaa valinnanvarasta!

maanantai 12. syyskuuta 2011

Muusikoiden tekijänoikeutta pidennettiin

YleX:n uutinen kertoo EU:n hyväksyneen ns. lähioikeuksien suoja-ajan pidentämisen 50 vuodesta 70 vuoteen. Pidennystä on tietenkin perusteltu muusikoiden eduilla, mikä käy ilmi myös uutisen tekstistä: Uuden lain syntymiseen vaikutti se, että moni vanha muusikko on pian saavuttamassa vanhan suoja-ajan ja heitä uhkasi oikeuksien menettäminen.

Siis hetkinen. Muusikkoja uhkasi oikeuksien menettäminen 50 vuoden jälkeen? Kuinka moni 70-vuotias muusikko oikeasti soitti jotain levylle, joka julkaistiin hänen ollessaan 20-vuotias? Kuinka moni edes muistaa, minkä levyn taustoja tuli soittaneeksi nuoruudessaan?

Jos vanhojen levyjen soittajia ylipäätänsä on kirjattu ylös, 20-vuotiaana tehdystä työstä juoksee jatkossa raha 90-vuotiaaksi asti. Ei hullumpaa. Monessako muussa ammatissa pystyy vastaavaan?

Ruotsi äänesti pidennystä vastaan, Suomi ilmeisesti puolesta. Ei niitä kulttuurikummeja turhaan ole kansanedustajille valittu!


Lain todellisia hyötyjiä ovat tietenkin levy-yhtiöt, jotka häveliäästi piiloutuvat muusikoiden selän taakse. Musiikkiteollisuus pystyy nyt rahastamaan vanhoilla 60-luvun tuotannoillaan 20 lisävuotta -- ja onhan se paljon helpompaa myydä vanhoja hittejä ties monennenko kerran uudelleenlämmitetyillä cd-kokoelmilla kuin yrittää kehittää jotain uutta.

Musiikkibisnes on bisnestä siinä missä muutkin teollisuudenalat. Se saa lobata itselleen mitä etuja vain pystyy. Olisi kuitenkin reilumpaa tehdä se avoimesti ja omista, kaupallisista lähtökohdista, kuten kaikki muutkin teollisuudenalat. Muusikoiden käyttö pelinappuloina on häpeällistä.

sunnuntai 11. syyskuuta 2011

9/11-kysymyksiä (ja vastauksia)

(päivitetty 25.9.2011)

Olen koonnut tälle sivulle yleisiä kysymyksiä 9/11-tapahtumista ja etsinyt niihin myös mahdollisia vastauksia. Päivitän sivua jatkossakin, mikäli uutta tietoa ilmenee.

Oliko 9/11 salaliitto?
Netti on täynnä salaliittoteorioita, etenkin 9/11-aiheesta. Tietokoneen ääressä -- hiiren, näppäimistön ja kahvimukin kanssa -- on helppo sortua älylliseen ja verbaaliseen akrobatiaan, joka on vain eskapismia todellisuudesta: oikeista ihmisistä, oikeista tapahtumista, kuolemasta ja inhimillisestä surusta. Jos tämä on esimakua tulevasta yhteiskunnasta, meillä on syytä huolestua.

Mitä enemmän olen perehtynyt aiheeseen, sitä vakuuttuneempi olen ettei mitään salaliittoa ollut. Salaliiton polttoaineena toimivat alun virheellinen uutisointi, monimutkaiseen tapahtumaketjuun väistämättä liittyvät yhteensattumat sekä ilmiö, jota itse kutsun Youtube-kulttuuriksi. Kuka tahansa voi leikata ja editoida vakuuttavan näköisiä videoita, joita visuaaliseen tv-viestintään tottuneiden ihmisten on helppo uskoa. Amatöörien Loose Change -dokumentti on tästä mainio esimerkki.

Miksi salaliittoihin on niin helppo uskoa?
Länsimainen ihminen on nähnyt satoja, ellei tuhansia elokuvia. Niistä tutut rakenteet ohjaavat ajattelua myös oikeassa elämässä. Vertaamme tapahtumia elokuviin, emme elokuvaa tosielämään. Elokuva on todellisempaa kuin todellisuus. Tv-dokumentissa "Hätätila 11.9.2001" Pentagoniin matkalla ollut kenraali Dick Myers sanoi nähdessään savun nousevan talon seinästä että "se oli kuin unesta tai huonosta elokuvasta". Hänellekin tuli ensimmäisenä mieleen elokuva, johon todellisuutta verrattiin.

Elokuvissa kaikki tietävät heti kaiken ja tekevät oikeita päätöksiä, joiden ansiosta sankari ehtii viime hetkellä paikalle ja pelastaa tilanteen. Tosielämässä kaikki on toisin. Hämmennys ja väärä informaatio vaikeuttavat päätöksentekoa, joten jokainen joutuu tekemään omat ratkaisunsa eikä mikään mene käsikirjan mukaan.

Oletamme myös vaistomaisesti, että isoille ja dramaattisille tapahtumille on yhtä iso ja dramaattinen selitys. Emme voi hyväksyä sitä, että ikäviä asioita tapahtuu näennäisesti ilman syytä ja vain sattuman oikusta. Maailma on kaoottinen ja ainoa tapa selittää asioita on jälkiviisaus.

Miksi salaliittoon uskovilla on etulyöntiasema?
Salkkareilla tulee aina olemaan etulyöntiasema, koska he etsivät heikkouksia virallisesta selityksestä. Kuka tahansa pystyy esittämään kysymyksiä -- niihin vastaaminen ja perustelujen etsiminen on ainakin kymmenen kertaa työläämpää. Salkkarit eivät yritäkään tarjota omaa, vaihtoehtoista teoriaa, he korostavat vain esittävänsä kysymyksiä ja vaativat sen nojalla uutta tutkimusta.

Sitten, kun salkkareilla on kokonainen teoria (kuka teki, miten ja miksi) ja se selittää tapahtumat paremmin kuin nykyinen teoria, on aika vaihtaa puolta ja uskoa heitä. Toistaiseksi tästä ei ole mitään merkkejä. Päinvastoin, kaikki salkkarien kysymykset herättävät enemmän uusia kysymyksiä kuin mitä ne vastaavat vanhoihin kysymyksiin. Se on huono merkki teorian uskottavuudelle.

Olisiko se kuitenkin ollut lavastus?
9/11 yhtenäisti USA:n kansan ja antoi moraalisen oikeutuksen sodille Afganistanissa ja Irakissa. Historia tuntee ns. false flag -operaatioita, joissa on lavastettu vihollisen hyökkäyksiä. On kuitenkin ihan eri asia lavastaa hyökkäys ulkomailla kuin tappaa 3000 oman maan kansalaista. Se olisi ollut maanpetos ja johtanut paljastuessaan kuolemantuomioihin. Mikään länsimainen tiedusteluorganisaatio, hallinnon korkeista virkamiehistä puhumattakaan, ei ota tällaista riskiä.

Kansan tuki sotaoperaatioille ja Homeland securitylle olisi saatu paljon vaarattomammalla ja kevyemmällä operaatiolla, esim. "paljastamalla" Irakiin osoittava terrori-isku viime hetkellä. Tapa, jolla 9/11 iskut toteutettiin, sopii täysin terroristiorganisaatioon, mutta ei lainkaan omaan hallintoon.

Irakin sota tuotti amerikkalaisille suuren kansainvälisen nöyryytyksen kun kävi ilmi, ettei mitään joukkotuhoaseita ollutkaan. Siinä, jos missä, olisi ollut käyttöä lavastetuille todisteille. Irakin ja Afganistanin sodat velkaannuttivat USA:n talouden, eikä niillä saavutettu todellista valtaa Lähi-idässä.

Kuva WTC:n etelätornin näköalatasanteelta alas aukiolle, yläreunassa näkyy osa WTC 7:stä (kesäkuu 1994)

Miksi WTC-tornit sortuivat?
Lentokoneiden osuma rikkoi kantavia rakenteita, joita tulipalot heikensivät entisestään. Kun sortumavaara kävi ilmeiseksi, palomiehille annettiin vetäytymiskäsky (joka tuli useimmille liian myöhään). Romahdusta edesauttoi talojen rakenne, joka maksimoi lattiapinta-alan ja mahdollisti nopean rakentamisen turvallisuuden kustannuksella. Yksityiskohdista alan ammattilaisetkin kiistelevät vielä pitkään. Oleellista on, ettei mikään havainto tai raunioista tehty löytö tue mielikuvituksellista teoriaa hallitusta räjäyttämisestä.

Suomalainen asiantuntija pohtii asiaa, Northwesternin yliopiston tutkimus romahduksesta What Did and Did Not Cause Collapse of WTC Twin Towers in New York? Jos asiantuntijoillakin on eri näkemyksiä tapahtumista, mikä on maallikkojen kyky arvioida pannukakkuteoriaa, vapaan pudotuksen kiihtyvyyttä tai coren kestävyyttä?

Oliko raunioissa nanotermiittiä?
Tanskalainen kemisti Niels Harrit herätti ryhmänsä kanssa kohua julkaistessaan v. 2009 tutkimuksen, jossa he väittivät löytäneensä WTC:n pölystä jälkiä "energeettisestä materiaalista". He tulkitsivat sen olevan tuntematonta nanotermiittiä, jota oli käytetty tornien räjäyttämiseen.

Tuloksia ei ole julkaistu vakavasti otettavassa, vertaisarvioidussa tiedelehdessä, eikä mikään riippumaton tutkimusryhmä ole päässyt tutkimaan samaa materiaalia. Lisäksi Niels Harrit tiedettiin salkkariksi jo ennen tutkimusta, joten hän tuskin oli asiassa puolueeton tutkija. On esitetty monia muitakin arveluita siitä, mitä "energeettinen materiaali" on saattanut olla.

Entä WTC 7:n romahdus?
47-kerroksinen WTC-rakennus sortui klo 17:20 eli seitsemän tuntia tornien jälkeen. Videolta näyttää aivan kuin pilvenpiirtäjä vajoaisi hallitusti räjäytettynä maahan, paitsi ettei räjäytyspurkamiselle ominaisia ääniä kuulla. Youtubesta katsottuna romahdus näyttää omituiselta ja on monen mielestä varmin todiste salaliitosta. Keskeisessä roolissa oli hollantilainen räjäytyspurkufirman omistaja Danny Jowenko, joka videon nähtyään piti WTC 7:ää selvänä räjäytyspurkuna (tosin videossa ei ollut ääntä, josta puuttuvat räjähteiden äänet olisivat käyneet ilmi - hyvä esimerkki äänistä Jowenkon firman kansisivulla). [Erikoinen sattuma tai ei, mutta Jowenko kuoli 16.7.2011 ajettuaan päin puuta Serooskerken kylässä Hollannissa]

WTC 7 sai palaa vapaasti seitsemän tunnin ajan. Tornien romahdus oli rikkonut vesiputket, joten sprinklerit eivät toimineet. Tulipalot saivat roihuta vapaasti monissa kerroksissa ja talon pohjoisseinä (se, joka ei koskaan näy videoissa), oli pahasti vaurioitunut. Vielä elossa olevat palomiehet keskittyivät raunioiden raivaamiseen ja tyytyivät ainoastaan evakuoimaan WTC 7:n. Sen romahtamisvaara kävi ilmeiseksi jo klo 14 iltapäivällä eli kolme tuntia ennen lopullista sortumista. Talo romahti aluksi sisäpuolelta (kattohuoneisto, penthouse, alkaa vajota paljon ennen muuta rakennusta). Julkisivu, jonka suurta vajoamisnopeutta monet pitävät todisteena räjäytyksestä, sortui vasta myöhemmin.

Salkkarien näkökulma, virkkarien selitys. Implosionworld, amerikkalainen purkualan yritys, on laatinut oman selvityksensä. Sen mukaan mikään ei viittaa räjäytyspurkamiseen.

Oleellinen kysymys on tämä: miksi ihmeessä WTC 7 olisi purettu räjäyttämällä? Salkkarien mukaan rakennus toimi komentokeskuksensa, jonka jäljet piti hävittää. Mutta kuka olisi työskennellyt valmiiksi panostetussa rakennuksessa, kun vieressä romahtaa pilvenpiirtäjä ja kaikkialla on tulipaloja? Toinen selitys on, että talossa oli raskauttavia todisteita talousrikoksista tai rahansiirroista, ja että talon tuhoutuminen esti rikosten tutkimisen.

Miksi yli tuhat insinööriä ja arkkitehtia tukee uutta selvitystä?
911-totuusliikkeeseen kuuluu mm. Architects and Engineers for Truth -ryhmä, jossa on yli tuhat jäsentä. Se kuulostaa paljolta, mutta erään arvion mukaan heitä on USA:ssa 233 000 kappaletta. Lähes 229 000 insinööriä ja arkkitehtiä (99,5 %) siis uskoo virallista selitystä, tai ei ainakaan halua kyseenalaistaa sitä julkisesti.

Draamahakuinen viestintä on osa jenkkikulttuuria. Ns. totuusliikkeitä ja salaliittosivuja löytyy mm. Kennedyn salamurhasta (Citizens for Truth about the Kennedy Assassination), hiilen käytöstä (Western Kentucky Citizens For Truth About Coal) sekä kuuhun laskeutumisesta (Wikipedia).

Miten USA saatiin yllätettyä kallioluolassa kehitetyllä suunnitelmalla?
Miksi 19 terroristia alkeellisine välineineen pystyi nujertamaan koko USA:n puolustuksen? Juuri siksi, että heitä oli vähän ja heidän suunnitelmansa oli niin yksinkertainen. Monimutkainen suunnitelma olisi paljastunut tai mennyt myttyyn, sillä sattumilla on paha tapa pilata hienot suunnitelmat.

Miksi ilmapuolustus ei pystynyt ampumaan koneita alas?
Kuten Suomessakin, ilmapuolustus keskittyi vartioimaan ilmatilaa maan rajojen ulkopuolelta tulevilta uhkilta. Kun matkustajakoneet sammuttivat transponderinsa ja katosivat lennonjohdon tutkista, niiden sijaintia oli mahdoton selvittää. Useamman koneen kaappaus kerralla hämäsi valvontaa, koska aluksi ei tiedetty, oliko kyse samasta vai eri koneista.

Jälkiviisaus on helppoa: nyt tiedämme, että koneita oli neljä, ja että ne olivat valmiita törmäämään rakennuksiin. Tapahtumien ollessa kesken sitä ei tiedetty. Edellinen lentokonekaappaus oli tapahtunut 1970-luvulla. Virallinen ohje oli totella kaappaajia ja antaa koneen laskeutua haluamalleen kentälle, jotta neuvottelut päästiin aloittamaan.

Ajatus matkustajakoneen ampumisesta oli ennenkuulumaton ja suuren kaupungin yläpuolella tehtynä se olisi todennäköisesti vaatinut yhtä paljon uhreja kuin koneiden osuminen kohteisiinsa.

Ennen 11.9.2001 armeija oli käynyt tarkistamassa vain yhden lennon maan rajojen sisäpuolella. Tehtävä oli helppo, koska lentokoneen transponderi oli päällä. Terrori-iskujen jälkeen ohjeet uusittiin niin, että lennonjohdon piti hälyttää ilmapuolustus jos yhteyttä koneeseen ei saada 10 minuuttiin. Silti lento 188 (2009) sai olla kateissa yli tunnin, ennen kuin hälytystä tehtiin. Onneksi sillä kerralla kyse oli väärästä hälytyksestä.

Saksalainen Matthias Rust lensi 28.5.1987 Cessna 172:lla Malmin kentältä Moskovaan ja laskeutui Punaiselle torille Kremlin viereen. Yhtä ällistyttävää kuin se, ettei Neuvostoliiton ilmapuolustus ampunut häntä alas, oli se, että Rust oli tuolloin vasta 19-vuotias ja lentäjänä aloittelija. Hänellä oli vain noin 50 lentotunnin kokemus, mikä Suomessa kertyy pelkän lentolupakirjan koulutusvaiheen aikana. Miten ihmeessä Rust edes löysi Kremliin, kun GPS:ää ei vielä oltu keksitty?

Miksi Pentagonin seinässä oli vain pieni reikä?
Meillä ei ole aiempaa kokemusta siitä, mitä tapahtuu matkustajakoneen törmätessä tahallisesti ja täyttä vauhtia juuri vahvistettuun betoniseinään. On turha odottaa, että seinässä näkyisi siipien ja pyrstön jättämät jäljet kuten piirretyissä lastenelokuvissa.

Jos Pentagoniin (ja torneihin) osui ohjus tai kauko-ohjattu kone, missä ovat alkuperäiset lentokoneet ja niiden matkustajat? Vaikka asialla olisi ollut salaliitto, sen olisi kannattanut käyttää alkuperäisiä koneita, koska kaikki muu olisi vain lisännyt paljastumisen riskiä tuomatta kuitenkaan mitään hyötyä. Siksi teoriat ohjuksista ja kauko-ohjatuista koneista ovat epärealistisia.

Miksei Pentagonin valvontakamera tallentanut kuvaa koneesta?
Pentagonin valvontakamerat oli todennäköisesti kohdistettu tarkkailemaan maaliikennettä. Ei ollut mitään syytä suunnata kameroita taivaalle. Lisäksi kamerat olivat 10 vuotta sitten varsin alkeellisia ja ottivat VHS-tasoista kuvaa tai yksittäisiä ruutuja muutaman kerran sekunnissa. IP-tallennus ja mpeg4-pakkaus ovat tuoreita asioita.

Tehtiinkö lentoyhtiöiden osakkeilla epäilyttäviä kauppoja ennen iskuja?
Muutama päivä ennen iskuja sekä Unitedin että American Airlinesin omistavien yhtiöiden osakkeiden myyntioptioilla (put) tehtiin tavallista enemmän kauppoja suhteessa vastaaviin osto-optioihin (call). Epätavallisen korkeaa suhdelukua (AMR 6,09 ja UAL 25,4) on pidetty todisteena siitä, että joillakin oli ennakkotietoa tulevasta iskusta. Toisaalta American oli antanut 6.9.2001 tulosvaroituksen ja eräs 9.9.2001 sijoittajille faksattu uutiskirje oli suositellut lentoyhtiöiden myymistä. Sekä USA:n että Euroopan finanssivalvonnat tutkivat kauppoja, mutta mitään todisteita sisäpiirintiedon käytöstä ei löytynyt.

American-yhtiön kone putosi New Yorkissa 12.11.2001 heti lähdön jälkeen. Viisi päivää aikaisemmin sen myynti/osto-optioiden suhde oli ollut 7,74, mutta siitä tuskin voi päätellä, että sijoittajilla oli ennakkotietoa myös koneen pudottaneesta teknisestä viasta.

Illinoisin yliopiston v. 2006 tutkimus piti nimenomaan pitkien myyntioptioiden kauppaa epäilyttävänä. Myös sveitsiläinen v. 2010 tutkimus päätyi tulokseen, että joissakin kaupoissa hyödynnettiin sisäpiirintietoa. Ehkä bin Laden oli informoinut asiasta ystäviään, saudiarabialaisia bisnesmiehiä? Kyse oli enimmillään muutaman miljoonan dollarin voitoista, jotka eivät sheikkien mitassa ole suuria tai riskin arvoisia.

Voiko United 93 -koneesta todella soittaa puhelimella?
Osa viimeisen koneen matkustajista soitti omaisilleen kaappauksen aikana ja sai tietää kolmen aiemman koneen tuhoutumisesta. Tietäen kohtalonsa he yrittivät vallata koneen kaappaajilta. Salkkarien väite on, ettei puheluita voinut olla, koska matkapuhelimet eivät toimisi lentävässä koneessa. Puheluita on jopa väitetty väärennöksiksi.

Valtaosa puheluista soitettiin lentokoneen omilla puhelimilla, jotka on upotettu istuinten selkänojaan ja joiden käyttö maksetaan luottokorteilla. Paras todiste puhelujen aitoudesta on se, että matkustajat yrittivät vallata koneen takaisin. Jostain heidän oli täytynyt saada tieto aiempien koneiden kohtalosta.

Väite: United 93 ammuttiin alas
Salkkarien väite on, että United 93 ammuttiin alas, koska koneessa olleita papereita löydettiin usean kilometrin päästä. Jos hävittäjä olisi ehtinyt ampua koneen alas, miksi se olisi salattu? Ilmavoimat ja USA:n puolustus olisivat osoittaneet pystyneensä toimimaan ja torjumaan uhkan. Kukaan ei liioin nähnyt hävittäjää lähistöllä eivätkä matkustajat maininneet siitä puheluissaan.

UA93 selvästi epäonnistui. Koneen pudottaminen Shanksvillen pellolle ei varmasti ollut salaliiton tavoite. Jos salaliitto oli niin mahtava kuin väitetään, miksi se epäonnistui viimeisen koneen kanssa näin pahasti?

UA93:n putoamispaikka Shanksvillessä (syyskuu 2007)

UA93:n muistomerkki. Vasemmalla keskellä penkissä näkyy Elizabeth Wainion nimi, hänellä oli suomalaiset isovanhemmat.

Väite: matkustajakoneen ohjaaminen on vaikeaa
Autopilotin ansiosta matkustajakoneen ohjaaminen on itse asiassa helppoa. Jokainen voi kokeilla asiaa vaikka Microsoft Flight Simulator -ohjelmalla. Vaikeita asioita ovat laskeutuminen, poikkeustilanteet ja yhteistyö lennonjohdon kanssa, mutta niistä terroristien ei tarvinnut välittää. Ainakin kahdella terroristeista oli liikennelentäjän lupakirja ja heillä oli myös simulaattorikoulutusta isosta liikennekoneesta. Kauniissa säässä WTC-torneihin ja Pentagoniin oli helppo osua -- mutta mitähän olisi tapahtunut, jos sää olisi iskupäivänä ollut sateinen tai sumuinen?

Miten salaisuus olisi säilynyt 10 vuotta?
Salaliitto olisi vaatinut satojen ellei tuhansien ihmisten osallisuutta. Kymmenen vuoden kuluessa joku heistä olisi väistämättä paljastanut asioita vahingossa. Nettiaikana tämän luokan salaisuuksia on mahdoton säilyttää.

Vaikka kukaan ei olisi puhunut, todisteita salaliitosta olisi alkanut tihkua hiljalleen (joku olisi löytänyt/vuotanut dokumentin, joku olisi tullut kertomaan nähneensä jotain epäilyttävää... edes anonyymisti netin tai Wikileaksin kautta). Yksi asia olisi johtanut toiseen. Nyt mitään sellaista ei ole tapahtunut.

Eikö salaliittoja siis olekaan? Pitääkö johtajiin luottaa?
Maan johtajiin tai poliitikkoihin ei pidä luottaa sokeasti. Heidän tehtävänsä on ajatella maan (ja joskus myös itsensä) etua ja toimia sen mukaisesti. Lakien venyttämisessä on kuitenkin vaaransa, moni hallitsija on joutunut vastaamaan niistä jälkikäteen (mm. Balkanilla).

Mutu-arvio on, että esimerkiksi Lockerbien tapauksesta ei kerrottu läheskään kaikkia julkisuuteen. Libyan kytkeminen tapaukseen oli alunperinkin omituista ja todisteet heikkoja. Kaikki suurvallat pelaavat jossain määrin likaista peliä. Mutta siitä jää myös helposti kiinni: muistamme, miten Colin Powell esitteli YK:ssa "todisteita" Irakin liikkuvista aselaboratorioista. Irakin operaatioiden seurauksena USA:n uskottavuus ja arvostus maailmalla kärsi pahan kolauksen.

On ehdottoman tarpeellista ja terveellistä kyseenalaistaa ns. viralliset totuudet. Netin ansiosta se on helppoa, mutta perustellun epäilyn rajaa ei ole helppoa havaita. Samanmielisten joukossa epäilystä tulee helposti itsetarkoitus, joka vahvistuu loputtomasti takaisinkytkennän tavoin.

Entä muut avoimet kysymykset?
Varmin todiste salaliitosta olisi se, jos 9/11-tapahtumissa ei olisi mitään epäselvää. Näin mutkikkaissa ja ainutkertaisissa tapahtumissa on väistämättä kummallisia yksityiskohtia ja erikoisia sattumia. Kaikkia yksityiskohtia ei saada lopullisesti selvitettyä -- siksi salkkareille tulee aina riittämään polttoainetta, tehtiinpä sitten miten monta uutta tutkimusta tahansa.

Itseäni kummastuttavat seuraavat asiat:

- Pentagoniin iskeneen koneen viime hetken liikkeet ovat jokseenkin erikoisia ja vaikeasti selitettäviä

- miksi Mohammed Atta lähti 11.9. aamulla matkaan Portlandista eikä suoraan Bostonista? Jos aamun ensimmäinen lento olisi ollut myöhässä enemmän kuin mitä se oli, hän olisi myöhästynyt Bostonin-koneesta ja koko suunnitelma olisi vaarantunut. Liittyikö ylimääräinen lento jotenkin turvatarkstusten välttämiseen? Portlandin matkan tarkoitusta ei koskaan saatu selville.

- Attan matkatavarat eivät ehtineet jatkolennolle. Niistä löytyi mm. testamentti. Miksi Atta olisi ottanut henkilökohtaisia tavaroitaan lennolle, jonka tiesi tuhoutuvan?

- Attan passin ilmoitettiin löytyneen kadulta heti WTC-iskun jälkeen, ennen tornin sortumista. Myöhemmin korjattiin, että kyse olikin Satam Al-Suqamin (passista). Sattuma kuulostaa hurjalta, kun ottaa huomioon miten kone tuhoutui valtavassa tulipallossa eikä edes sen mustia laatikoita koskaan löydetty. Toisaalta palomies Tony Sanseviro kertoi kadulla lojuneista ruumiinosista ja matkalaukuista, kun he saapuivat tornille. Ehkä kyse oli tosiaan vain uskomattomasta sattumasta?

Hyvä koostesivu yleisistä salkkarien vaalimista myyteistä on Skeptic-lehdessä. Vuosipäivän yhteydessä Guardian-lehti kirjoitti salkkariteorioista -- ei tosin räjäytyksistä vaan siitä, että tiedustelulla saattoi olla enemmän ennakkotietoa iskusta kuin mitä tähän asti on kerrottu. Kts. myös BBC:n uutinen.

Konkreettinen demonstraatio siitä, miten helppoa Youtube-videoilla on manipuloida todellisuutta ja miten nopeasti väärennetyt videot voivat levitä, jos niiden sisältö täsmää levittäjien omiin tarpeisiin. Adoben ansiosta kehittyneet videoefektit ovat nykyään harrastajienkin ulottuvilla.

torstai 8. syyskuuta 2011

Painavaa asiaa JFK:n salamurhasta

John F. Kennedyn salamurhasta Dallasissa 22.11.1963 on kirjoitettu enemmän kirjoja kuin mistään toisesta ei-uskonnollisesta tapahtumasta. Useimmat kirjat väittävät, että murhan takana oli salaliitto, ja ettei Lee Harvey Oswald ollut ainoa ampuja. Joidenkin mielestä Oswald ei ollut ampuja lainkaan, vaan pikemminkin lavastuksen uhri.

Monista kirjoista yksi on ylitse muiden: Vincent Bugliosin Reclaiming History -- jos ei muuten, niin ainakin laajuutensa vuoksi. Amerikkalainen syyttäjä Vincent Bugliosi vietti 21 vuotta tutkien kaiken mahdollisen materiaalin ja haastatellen vielä elossa olevat henkilöt. Tuloksena on vuonna 2007 julkaistu tiiliskivi, jonka pitäisi ratkaista asia lopullisesti.


"Tiiliskivi" on vähättelevä nimitys kirjalle, jossa on huimat 1612 sivua. Pelkkä esipuhe, joka ei ole mukana sivunumeroissa, on 46 sivun mittainen. Sivut ovat isoja ja fontti pientä. Se, mitä paperille ei ole mahtunut, löytyy pdf-tiedostoina kirjan takakanteen liimaltulta rompulta (yhteensä 1128 sivua). Oma talousvaakani ylsi vain kahteen kiloon asti mutta arvioin, että kirja painaa lähes kolme kiloa.

Kirja on sopivaa luettavaa näin 9/11-iskun vuosipäivän alla. Tapauksilla on paljon yhteistä ja juuri Kennedyn murhasta kumpuava epäluottamus on toiminut myös 9/11-salaliiton polttoaineena.

Tässä tiivistelmä 1612 sivusta: mitään salaliittoa ei ollut. Oswald ampui Kennedyn yksin, eikä tapauksessa lopulta ole mitään epäselvää.

Jos haluaa pidemmän version, kannattaa tutustua itse kirjaan ja varata riittävästi aikaa, sillä asioiden käsittely on perusteellista ja pikkutarkkaa. Esimerkiksi neljän kriittisen päivän tapahtumat käsitellään minuutin tarkkuudella (sivut 1-319). Oswaldin henkilöä ja elämää esitellään sivuilla 513-788. Satoja sivuja on omistettu erilaisille teorioille ja motiiveille aina kuubalaisia, FBI:tä ja Mafiaa myöten. Mikään niistä ei lopulta ole uskottavia.

Oswald ampui kolme laukausta, joista ensimmäinen meni ohi (s. 467-472), toinen, kiistanalainen "taikaluoti" lävisti presidentin kurkun ja osui sen jälkeen kuvernööri Connallyyn (s. 472-482) sekä kolmas, joka lävisti presidentin pään. Osuma näkyy kuuluisan Zapruderin kaitafilmin ruudussa 313. Valitettavasti filmissä ei ole ääntä, joten kahden muun laukauksen tarkat ajankohdat ja tulosuunnat ovat johtaneet loputtomiin spekulaatioihin ja salaliittoteorioihin. 9/11-iskuista on paljon enemmän videomateriaalia, mutta materiaalin paljous tuntuu sekin vain lisäävän eri tulkintojen määrää.

JFK:n tapauksella on paljon yhteistä 9/11:n kanssa. Timo T.A. Mikkonen tutki salaliittoa tv-ohjelmassaan 1970-luvulla ja kirjoitti aiheesta artikkelin Sotilasaikakauslehteen. Mikkonen oli aikansa salkkari eivätkä hänen lennokkaat väitteensä ("aukiolla ammuttiin kaikkiaan 11 luotia") jää yhtään jälkeen tämän päivän 9/11-teorioista ("mitään lentokoneita ei osunut WTC-torneihin, kaikki oli vain videotrikkejä").

Yksi JFK-salkkarien keskeisistä väitteistä on se, ettei Oswald olisi voinut osua liikkuvaan autosaattueeseen, koska hän oli niin huono ampuja (vertaa 9/11:n terroristit, jotka hädin tuskin osasivat lentää). Kuitenkin Bugliosi kertoo (s.549), että armeijan ampumakokeessa 21.12.1956 Oswaldin 212 pisteen erinomainen tulos oikeutti tarkka-ampujaluokkaan (sharpshooter, alaraja 210 pistettä).

Toinen keskeinen väite on taikaluoti, joka osui kahteen henkilöön ja vieläpä hyvin erikoisessa kulmassa. Bugliosi selittää asian yksinkertaisesti niin, ettei luodista JFK:n jälkeen osuman saanut kuvernööri Connolly istunut suoraan presidentin edessä vaan hieman vasemmalla. Asia käy ilmi edestä päin otetusta valokuvasta.

Bugliosi romuttaa myös kolmannen väitteen: toista luotia ei ammuttu edestä Grassy Knollin viheriöltä (s. 845-871) vaan takaa ylhäältä, kirjavaraston ikkunasta. Vaikka Kennedyn pää retkahtaa taaksepäin, luodin osuessa pää liikkuu ensin hieman eteen ja alaspäin. Kun Zapruderin filmin ratkaisevan ruudun kontrastia lisätään riittävästi, luodin vaikutuksesta leviävä aivoaine nousee ylös- ja eteenpäin, mikä sopii täysin viralliseen teoriaan. Taaksepäin suuntautuvan liikkeen Bugliosi selittää lihasreaktiolla.

Bugliosin kirjassa on vain yksi periaatteellinen heikkous. Kirjoittaja on entinen syyttäjä, eikä kirja pyrikään olemaan puolueeton tutkimus aiheesta. Bugliosi tekee alusta pitäen selväksi, että hän on kerännyt aukottoman todistusaineiston, joka olisi riittänyt Oswaldin tuomitsemiseen, mikäli oikeudenkäynti olisi joskus päästy järjestämään. Koska niin ei käynyt, englantilainen LWT-tuotantoyhtiö järjesti kesällä 1986 Lontoossa televisioidun "oikeudenkäynnin", jossa Bugliosi toimi syyttäjänä. Vaikka kyse oli televisiosta, kaikki tapahtui kuten oikeassa prosessissa ja valamiehistö oli lopulta tuomiossaan yksimielinen: syyllinen.

Jo alussa Bugliosi kirjoittaa, että JFK:n tapaus on periaatteessa hyvin yksinkertainen. On vain salamurhaaja, kuuluisa uhri ja muutamia odottamattomia käänteitä, joista keskeisin tietysti Oswaldin oma surma tv-kameroiden edessä vain kahta päivää myöhemmin. Näistä aineksista on keitetty rajattomasti teorioita, kirjoja, väittelyitä, elokuvia jne.

9/11-iskut olivat huomattavasti monimutkaisempi ja laajempi tapahtumasarja. Vaikka niitä tutkittaisiin kuinka syvällisesti, aina tulee löytymään niitä, joiden mielestä asiassa on jotain mätää. JFK:n salaliittoteoriat ovat eläneet kohta jo 50 vuotta, joten 9/11-spekulaatioille voi odottaa vielä moninkertaisesti pidempäää elinikää.

Ministeri Kyllönen haluaa ruuhkamaksun koko Suomeen

Vasemmistoliiton tuore ministeri Merja Kyllönen haluaa satelliittipohjaisen ruuhkamaksun koko Suomeen. Ei pitäisi tulla kenellekään yllätyksenä -- kuten blogissani ja Yksityisyys-kirjassa olen jo aiemmin esittänyt, gps-valvonnan ulottaminen koko maahan on itse asiassa ainoa tapa maksun toteuttamiseen.

Koska pääkaupunkiseudun ulkopuolella ei juuri ole ruuhkia, maksu pitää tietenkin nimetä uudelleen. Nyt puhutaan yleisestä tienkäyttömaksusta, joka olisi osa autoilun kokonaisverotusta. Eli sen käyttöönotto alentaisi jotain muuta autoilun verotusta (uskokoon ken haluaa).

Kaiken lisäksi ministeri Kyllönen haluaa tehdä Suomesta tiemaksujen edelläkävijän, jolloin järjestelmästä voitaisiin tehdä kansainvälinen vientituote.

Hurraa! Moni vielä muistaa, miten kävi 10 vuotta sitten, kun valtion päätöksillä edellisen kerran yritettiin ohjata teknologiakehitystä. Nopealla television digitalisoinnilla maastamme piti tehdä uuden tekniikan edelläkävijää, joka veisi digi-tv-sovelluksia ja -palveluita ulkomaille. Menestyksen sijaan digi-tv:stä tuli pannukakku, joka päinvastoin avasi Suomen ovet kansainvälisille tv-yhtiöille.

On helppo ennustaa, että ministerin ehdotus tulee nostattamaan vastalauseiden vyöryn. Autoilun verottaminen ja tietosuojaa vaarantava satelliittivalvonta ovat syystäkin herkkiä asioita.

Suorastaan käsittämätön ajatus on tehdä Suomesta alan edelläkävijä. Miksi meillä, jossa on pitkät etäisyydet ja vain muutama kaupunkimainen alue, pitäisi ensimmäisenä ottaa käyttöön koko maan kattava ruuhkamaksu? Haluammeko olla verottamisen edelläkävijöitä? Vai valvonnan? Yhtä hyvin Suomi voisi panostaa syvänmerensukellukseen, aavikoitumisen torjuntaan tai köysiratojen tuotekehitykseen. Luontaiset edellytykset olisivat samaa luokkaa.

Eduskuntavaalien alla lähes kaikki ehdokkaat vihreitä lukuunottamatta tyrmäsivät satelliittivalvonnan. Laaja-alaisesta vastustuksesta huolimatta ministeriö vie itsepintaisesti asiaa eteenpäin, aivan kuin kansan mielipiteellä ja vaalituloksilla ei olisi mitään merkitystä.

Ei tarvitse vielä huolestua. Liikenneministerit ehtivät vaihtua moneen kertaan ennen kuin tämä hanke etenee yhtään mihinkään. Henkilökohtainen arvaukseni on, että yleisestä vastustuksesta huolimatta järjestelmä toteutuu 20-30 vuoden kuluttua. Mutta silloinkaan Suomen ei tarvitse olla edelläkävijä vaan päinvastoin: meidän tulee hyödyntää maabrändiin kuuluvaa vapauden ja yksityisyyden arvostusta ja kamppailla EU:ssa sitä vastaan. Satelliittivalvonta olkoon seuraava Kreikka-takuu, jossa Suomi asettuu poikkiteloin.

Miltä kuulostaisi Matkailun edistämiskeskuksen slogan vuoden 2035 kansainvälisillä matkailumessuilla? "Suomessa ajat yksin", "Autolomalle Suomeen -- Euroopan viimeiset vapaat tiet" tai "Ei Kreikan lisälainoille, ei gps-valvonnalle".

tiistai 6. syyskuuta 2011

Suomi on televiestinnän lintukoto

Oikein huvittaa kun muistelee, miten Suomessa kohistiin muutama vuosi sitten Lex Nokiasta. Lopputuloksena saatiin pykälät, joita kukaan ei halunnut ottaa käyttöön. Tai millainen kohu Suomessa nousi Ruotsin FRA-laista: olihan se ihan kauheaa, että ruotsalaiset pystyvät seulomaan lähes kaiken Suomesta ulkomaille lähtevän puhe- ja dataliikenteen.

Tuoreet uutiset kertovat kiinalaisten tekemistä tietomurroista amerikkalaisiin huipputeknologian yrityksiin. Iranilaiset murtautuvat hollantilaiseen varmentajaan ja luovat valtiollisen man-in-the-middle-hyökkäyksen, jonka avulla he kaappaavat kansalaisten salatut yhteydet Googlen palveluihin.

Valtiollisten vakoilu- ja tarkkailuohjelmien markkinat kasvavat kohisten. Hesari kirjoittaa tänään uutisessaan: "Lehden mukaan esimerkiksi ranskalainen Amesys, eteläafrikkalainen VASTech ja kiinalaisen ZTE toimittivat salakuuntelulaitteita Libyan sortokoneistolle. Niiden avulla Gaddafin hallinto vakoili toisinajattelijoiden sähköposteja, nettikeskusteluja ja ulkomaanpuheluita."

Eikä kyse ole pelkästään epäilyttävistä diktatuurimaista. Intia on vaatinut Nokiaa ja Blackberryä järjestämään laitteisiinsa salakuuntelumahdollisuuden, jotta viranomaiset voivat seurata sähköpostiliikennettä. Tuoreessa muistissa on myös Britannian halu sulkea sosiaalisen median palvelut tarvittaessa hallituksen määräyksellä. "On toki hienoa, että Afrikan kansat nousevat omia hallitsijoitaan vastaan teknologian avulla, mutta älkää yrittäkö samaa meillä."

Voi pojat (ja tytöt), jos tietäisitte! Se, mitä uutisissa kerrotaan, on vain jäävuoren huippu. Luultavasti jokainen maa pyrkii urkkimaan ainakin rajojensa läpi kulkevaa tietoliikennettä. Kansalliset lait voivat suojata maan omia kansalaisia, mutta jo naapurimaahan menevä liikenne on vapaata riistaa. Jotta se siitä viestinnän luottamuksellisuudesta ja hienosta eurooppalaisesta tietosuojasta. Älkää vain ikinä uskoko, että mitään suomalaisesta viestinnän tietosuojasta on voimassa tämän lintukodon ulkopuolella.

Suomessa järjestetään parin viikon kuluttua kansainvälinen tietoturvaseminaari, jolla pyritään avaamaan ovia Lähi-idän ja Aasian tietoturvamarkkinoille. Siis myymään tuotteita, joilla voidaan suojautua mm. juuri valtion urkinnalta. Seminaariin on kutsuttu kansalaistensa viestinnän vakoilussa kunnostautuneita maita kuten Intia, Kiina ja Arabiemiraatit.

Olisikohan helpompaa myydä hiekkaa Libyaan kuin viestinnän tietoturvaa Intiaan?

sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Polttoväli yli kaksi metriä

Nyt todellista extreme-valokuvausta. Siihen tarvitaan Panasonic DMC-GF2-minijärkkäri, Leican 560-millinen teleobjektiivi vm. 1971 sekä Panasonicin sovitinrengas. Kennon koon vuoksi kamera tuplaa objektiivin polttovälin ja näin päästään efektiivisesti 1120 milliin.

Mutta sen jälkeen kaivataan järeämpiä keinoja. Kaapista löytyy tällainen:


Leican 2x-telejatke käyttää R-kiinnitystä, joten teleobjektiivin päähän vaaditaan Leican oma välikappale. Jostain syystä siinä on oma himmenninrengas (maksimiaukko f/2), joka ei tee mitään. Yhdistelmän kameran puoleinen pää (kolme sovitinta/jatketta peräkkäin!) näyttää tältä:


Yhdistelmän polttoväli on siis aidosti 1120 milliä ja efektiivisesti (kinokokoon verrattuna) 2240 milliä (2,24 metriä! BTW). Telejatke syö valovoimaa, joka alunperinkin on vain 6,8, joten aurinko olisi tervetullut. Valitettavasti sitä ei testipäivänä näkynyt.

Canonin 1200-millinen taitaa olla pisin koskaan valmistettu perinteinen objektiivi. Sen valovoima oli f/5,6 ja vain tilauksesta valmistetun putken hinta oli urheiluauton luokkaa. Suomeen on tiettävästi ostettu YKSI kappale. Varsinaisia käyttäjiä olivat uutistoimistot, jotka kuvasivat sillä urheilukilpailuja tai paavia Vatikaanin parvekkeella. Canoniin verrattuna Panasonic+Leica-yhdistelmä on puoli-ilmainen, mutta valovoima tai kuvanlaatu eivät ehkä yllä ihan samaan :-).

Tuttuun tapaan aluksi näkymä Panasonicin omalla 14-millisellä (kinokoossa 28 mm):


Ensin vertailun vuoksi pelkkä Leican 400-millinen:


Sitten sama kaksinkertaisen telejatkeen kanssa (kinovastaavuus 1600 mm):


Kromaattinen aberraatio on voimakas ja kuva hieman sumea, mutta putki onkin täydellä aukolla. Himmentämällä laatu paranisi jonkin verran.

Sitten 560-millinen:


Ja sama telejatkeella (kinovastaavuus 2240 mm):


Kuvanlaatu on tyydyttävä, aberraatiota on jopa vähemmän kuin lyhyemmällä putkella.

Alkuperäisen kuvan mitat ovat 4000x2672 pikseliä, joten kuvaa voisi rajata reippaasti ja näin saada esiin todella pieniä kohteita. Tässä malliksi 1:1 pikselit kukkaruukun kohdalta. Ruukku on niin pieni, ettei se erotu ensimmäisessä kuvassa edes yhden pikselin kokoisena! Kahden metrin polttoväli ylittää ihmissilmän erotuskyvyn.


Kuvat on otettu ISO 400 -herkkyydellä, mikä näkyy lievänä kohinana. Raw-kuvaus olisi antanut paremman lopputuloksen. Todellinen ongelma on kuitenkin toisaalla: sovitinrengas ja telejatke muuttavat yhdessä objektiivien tarkennusaluetta niin, ettei 560-millinen enää kunnolla tarkennu testikuvan etäisyydelle. Lähemmät kohteet kyllä onnistuvat.

Kokeilu osoittaa todeksi vanhan viisauden siitä, että 2x-telejatkeesta on vain harvoin hyötyä. Usein yhtä hyvä lopputulos saadaan ottamalla kuva ilman jatketta ja suurentamalla sitä. Mikä jatkeella milleissä voitetaan, se valovoimassa ja kuvan sumentumisessa menetetään. Telejatke on käyttökelpoinen vain hyvässä valossa, kun objektiivia päästään himmentämään.
Website Security Test