sunnuntai 31. toukokuuta 2009

Arvostelijani tiesivät, mistä puhuivat

Nettioperaattorien lapsipornoestot herättivät runsaasti keskustelua runsas vuosi sitten. Apulaisoikeusasiamies Jukka Lindstedt on nyt virallisesti todennut lain ongelmalliseksi. Johtopäätöksen ei pitäisi olla kenellekään yllätys -- ei edes kansanedustajille, jotka aikoinaan hyväksyivät lain sen enempää asiaan perehtymättä.

Lindstedt arvostelee lakia epätäsmälliseksi ja tulkinnanvaraiseksi. Tästä on helppo olla samaa mieltä. Vaikka laki on tarkoitettu ulkomaisten sivujen estämiseen, missään ei erityisesti kielletä lisäämästä listalle myös kotimaisia osoitteita. Poliisi siis voi pelkällä sisäisellä hallinnollisella toimella sensuroida kotimaisia www-sivuja, eikä estolistalle joutumisesta voi edes valittaa mihinkään! Eihän asia näin voi olla.

Apulaisoikeusasiamies on lähettänyt ministeriöön kyselyn siitä, pitääkö laki säätää kokonaan uudelleen vai riittääkö nykyisen lain korjaaminen.

Kun lakia aikoinaan kritisoitiin, ministeri Lindén vastasi (Aamulehden uutinen 24.2.2008): "- Minua on syytetty siitä, että en tiedä mistä puhun. Minua syyttävät eivät taida tietää. mistä he itse puhuvat."

Lindstedt on nyt todennut arvostelijoiden tienneen hyvinkin mistä puhuivat.

perjantai 29. toukokuuta 2009

Hovioikeuden Jippii-päätös

Hovioikeus antoi eilen päätöksen ns. Jippii-jutussa, jossa oli kyse kevään 2001 tapahtumista. Saan päätöksen käsiini vasta myöhemmin tänään, joten kommentoin asiaa toisen käden tietojen varassa ja teen sen vain muutaman tunnin yöunien jälkeen.

Asian uutisoinnista saa käsityksen, että joukko kieroja liikemiehiä yritti hyötyä 2000-luvun alun nettihuumasta. He vääristelivät tiedotteita saadakseen pörssikurssin nousuun ja päästäkseen myymään omat osakkeensa ennen romahdusta. Käräjäoikeuden osaamattomuuden vuoksi kaikki lähes 20 syytettyä vapautettiin aluksi, mutta eilisellä tuomiollaan hovioikeus korjasi asian ja antoi jutussa kovat tuomiot. Nyt talousrikolliset ovat saaneet ansaitsemansa rangaistuksen.

Olisi helppo uskoa, että juuri noin siinä kävi. Itse asianosaisena tiedän, että kuva on äärimmäisen yksipuolinen ja virheellinenkin.

Saunalahti perustettiin 1990-luvun lopussa. Nettiyhteyksien myynti, logot, soittoäänet, mobiilipalvelut ja laajakaista olivat todellisia tuotteita, joilla tehtiin miljoonien liikevaihtoa -- ja tehdään yhä. Kyse ei ollut mistään nettihypestä. Saunalahden liikeidea ja näkemys markkinoista osoittautui myöhemmin täysin oikeaksi, mistä osoituksena muutkin operaattorit omaksuivat sen.

Toisin kuin tänään, suomalaiset olivat tuolloin kehityksen edelläkävijöitä. Oli luonnollista, että osaamista lähdettiin viemään ulkomaille. Suomi suorastaan edellytti sitä. Samoin toimivat mm. Sonera, Elisa, eQ Online ja Satama Interactive.

Osana kansainvälistymistä Saksasta ostettiin talousvaikeuksiin ajautunut operaattori. Suunnitelmat olivat kunnianhimoisia, tietenkin. Tällaiseen hankkeeseen ei voi ryhtyä, ellei usko asiaansa täydestä sydämestä. Nuoret nettiajan pioneerit uskoivat. Ja niin pitikin uskoa. Yksikään yritys ei lähtisi Suomesta maailmalle kasvamaan ja kansainvälistymään ilman tällaista uskoa.

Taloudessa tapahtui kuitenkin vuonna 2001 romahdus, joka koski erityisesti nettiä. Alettiin puhua nettikuplan puhkeamisesta. Saksalaisen operaattorin haltuunotto vaikeassa tilanteessa epäonnistui eivätkä johdon ennusteet tulevasta kasvusta toteutuneet -- tai ne kyllä toteutuivat muutama vuosi myöhemmin, mutta ilman kansainvälistä liiketoimintaa. Netin, laajakaistan ja mobiilipalveluiden kehitys toteutui juuri niin kuin 2001 uskottiinkin.

Hovioikeus on nyt katsonut, että käytännöllisesti katsoen koko yhtiön toimiva johto, hallitus, talousosaston avainhenkilöt ja yksi Suomen kokeneimmista tilintarkastajista syyllistyivät keväällä 2001 raskaisiin talousrikoksiin.

Eniten hämmästyttää, miten hovioikeus voi päätyä samojen todisteiden perusteella täysin päinvastaiseen lopputulokseen kuin käräjäoikeus, joka syksyllä 2007 hylkäsi kaikki syytteet.

Helsingin Sanomien aamun pääkirjoitus tarjoaa yhden selityksen: "tapaukset osoittavat, että oikeuslaitoksen kyky käsitellä laajoja ja monimutkaisia talousrikosasioita on vielä horjuva". Kirjoituksessa viitataan TJ Groupin tapaukseen. Se oli kuitenkin kaikkea muuta kuin laaja tai monimutkainen. Kyse oli hyvin yksinkertaisesta asiasta: tiedottamisesta ja sisäpiirintiedon käytöstä. Loppuvaiheessa syytettyjäkin oli vain kaksi. Jippii-tapaus on paljon monitahoisempi ja laajempi, mutta ei niin paljon, että sen perusteella voisi epäillä käräjäoikeuden kykyä käsitellä asioita.

Mikä sitten selittää eron tuomioissa? Käräjäoikeus käsitteli juttua yli kolmen kuukauden ajan vahvistetussa, kahden tuomarin ja neljän lautamiehen kokoonpanossa, ja päätyi syytteiden hylkäämiseen. Toinen tuomareista, Antero Nuotto, kommentoi asiaa tänään samassa Hesarissa: "Kirjoitimme, mikä oli mielestämme näytetty ja mitä oli jäänyt näyttämättä".

Länsimaisen oikeuskäytännön mukaisesti syytetty voidaan tuomita vain siitä, mikä on pystytty näyttämään toteen. Näyttötaakka on syyttäjällä. Kaikesta päätellen hovioikeus on hyväksynyt ajatuksen, että jos kerran talousrikosten toteennäyttäminen on vaikeaa, näyttökynnystä voidaan alentaa. Miten voi todistaa sisäpiirintiedon hallussapitoa tai sen puuttumista? Tällä perusteella esimerkiksi ne Jippiin johtajat, jotka myyntikiellon päättyessä keväällä 2001 myivät osakkeitaan saadakseen osakaslainansa maksettua, on tuomittu sisäpiiritiedon väärinkäytöstä.

Itse en ole tässä joukossa, mutta voisin hyvin olla. Jos itselläni olisi ollut osakaslainaa, olisin tietenkin halunnut maksaa sen pois mahdollisimman nopeasti. Nyt oma tuomioni tuli pelkästä tiedottamisrikoksesta. Se on hämmentävää, sillä heti kiistanalaisen tiedotteen jälkeen ostin osakkeita. Miksi ihmeessä olisin halunnut nostaa pörssikurssia voidakseni ostaa osakkeita kalliimmalla?

Voi ajatella, ettei alle 10 000 euron päiväsakkotuomiolla ole merkitystä. Paljon suurempi taloudellinen rangaistus ovat ne noin 150 000 euron oikeudenkäyntikulut, jotka tuomion vuoksi jäävät maksettavakseni. Silti omat kuluni ovat sieltä halvimmasta päästä, koska olen 3,5 vuoden kuluessa käyttänyt asian hoitamiseen tavattoman paljon omaa aikaani. Yksin hovioikeudessa olin paikalla yli 30 istuntopäivänä. Näin pitkä prosessi tulee vastaajille kalliiksi, eikä sitä selitä pelkkä juristien käyttämä tuntihinta.

Hovioikeus hylkäsi kohdallani kolme syytettä neljästä. Tämän perusteella se olisi voinut määrätä osan kuluista valtion maksettavaksi. Ilmeisesti oikeus halusi näpäyttää vielä erikseen, koska se ei tällaista päätöstä tehnyt. Nyt joudun maksamaan kulut myös kaatuneiden syytteiden osalta.

tiistai 19. toukokuuta 2009

Ovatko rahasi turvassa Moneybookersissa?

Tuntematon nuori suomalaismies soitti Ranskasta ja kertoi tarinansa. Hän oli menettänyt huomattavan summan (useita tuhansia euroja) Moneybookersin tilillä pitämiään rahoja. Joku oli kirjautunut sisään hänen tunnuksillaan, siirtänyt rahat kolmessa erässä tililtä toiselle ja hävinnyt.

Mies oli ymmärrettävästi ihmeissään. Miten asiakkaan rahat voidaan ryöstää näin helposti ja jälkiä jättämättä? Moneybookers oli ilmoittanut tutkivansa asiaa, mutta eipä sitten muuta. Ilmeisesti yritys ei ollut tehnyt edes rikosilmoitusta. Miksi tekisikään -- se toisi vain kiusallista julkisuutta ja haittaisi bisnestä?

Voi vain kuvitella, mitä on tapahtunut. Luultavasti uhrin koneeseen on tullut haittaohjelma, joka on kaapannut Moneybookers-tunnukset ja välittänyt ne rosvoille. Rutiinijuttu, vastaavaa tapahtuu luultavasti päivittäin. Rahansiirtoihin erikoistuneet yritykset eivät tietenkään toivo asialle julkisuutta, eikä yksittäisten kuluttajien rahanmenetykset kiinnosta kovin paljon poliisiakaan. Tietoverkkorikokset ovat aina hankalia selvittää.

Hyvässä uskossa toiminut kuluttaja on syystäkin ihmeissään. Miten rahat voidaan viedä jälkiä jättämättä ja ilman, että poliisi vaivautuu edes tutkimaan asiaa? Miten tunnetun toimijan turvajärjestelmät voivat olla niin heikkoja, että ne antavat siirtää isoja summia tililtä toiselle? Vähintäänkin odottaisi nostorajoitusta tai sitä asiakkaan sijainnin tarkistamista. Jos Suomen kansalainen on Ranskassa ja hänen englantilaisessa verkkopalvelussa oleva tilinsä tyhjennetään, minkä maan poliisille tapauksen tutkiminen kuuluu?

Ilmeisesti Moneybookers ei ota mitään vastuuta tapahtuneesta. Kaikki on asiakkaan omalla vastuulla.

Mitä tästä opimme?

1. Älä ikinä säilytä isompia summia paikassa, johon pääsee pelkällä salasanalla ja käyttäjätunnuksella! Moneybookersin lisäksi tällaisia ovat mm. erilaiset nettivedonlyöntipaikat ja pokerisaitit. Kotimaiset verkkopankit ovat onneksi paljon turvallisempia kertakäyttöisten salasanojen ansiosta.

2. Tutustu tarkasti asiakassopimuksen ehtoihin ja tutki, jääkö kaikki vastuu väärinkäytöksistä asiakkaan itsensä kannettavaksi.

3. Huolehdi tietoturvasta omalla koneellasi. Jos mahdollista, asiointi kannattaa tehdä Linux- tai Mac-koneelta.

maanantai 18. toukokuuta 2009

Numerosokeutta nopeusvalvonnassa

Toukokuisen viikonlopun onnettomuussaldo on synkkä: viisi kuollutta ja useita loukkaantuneita. Uutisista ei voi päätellä, onko onnettomuuksissa ollut jokin yhteinen nimittäjä, mutta esimerkiksi viime vuoden kuolonkolareista rattijuopot aiheuttivat reilun neljänneksen. Valtaosa näistä kuskeista ylitti törkeän rattijuoppouden rajan. Siihen viittaa myös toinen eilisen uutinen: rattijuoppoja jäi viikonvaihteessa kiinni poikkeuksellisen paljon.

Poliisi aikoo parantaa turvallisuutta siirtymällä ylinopeuksissa nollatoleranssiin. Automaattivalvontaa lisätään ja huomautuksia annetaan jo kolmen kilometrin ylityksestä.

Kun rahaa on vähän, mutta jotain pitäisi tehdä, kameroiden lisääminen on helppo ratkaisu. Kamerat eivät kuitenkaan havaitse rattijuoppoja, takapuskurissa roikkuvia eivätkä muista piittaamattomia ajajia.

Juuri eilen seurasin yhtä sellaista S80 Volvossaan kehä I:llä. Ulkonäön perusteella oli vaikea sanoa, oliko kuljettaja nainen vai mies (koosta päätellen mies, ulkonäkö androgyyni), mutta hän roikkui koko ajan edellä ajavan auton perässä niin lähellä, että joutui painamaan jarruja muutaman sekunnin välein. Välillä autoilija ohitti muita oikealta ja ajoi Tapiolan päässä bussikaistaa. Ajaja tuijotti herkeämättä eteensä, kuin hypnotisoituna.

Auton rekisterinumero päättyi -196. Alkuosaa en viitsi kirjoittaa, koska tietosuojavaltuutettu on aikoinaan ojentanut minua asiasta: auton rekisterinumero on lain tarkoittama henkilötieto.

Kameravalvonnan nollatoleranssi lähettää autoilijoille viestin, että liikenteessä saa sikailla miten vain, kunhan ei aja ylinopeutta. Eihän tässä ole mitään järkeä! Jos turvallisuutta halutaan kohentaa, teille on saatava lisää oikeita poliiseja. Ajatuskin siitä, että poliisit voidaan korvata kameroilla, on pelottava.

Itselläni on ollut ajokortti kohta 24 vuotta. Tänä aikana minua on puhallutettu tasan kaksi kertaa, nekin molemmat viimeisen viiden vuoden sisällä. Nopeuttani on mitattu kymmeniä, ellei satoja kertoja (ja kameravalvonta siihen päälle). Yhtään sakkoa en ole saanut. Puhallutusten ja nopeusvalvonnan suhde ei silti tunnu oikealta.

Ajankohtaiseen piraattikeskusteluun liittyen herää kysymys, kuka perustaisi Suomeen liikennepuolueen? Isojen puolueiden agendalla on vain liikkumisen hankaloittaminen, maksujen kiristäminen ja nollatoleranssiin pyrkivä valvonta. Turvallisuuden oikea parantaminen jää sivuosaan, koska se vaatisi rahaa.

Piraatit 10 kertaa innokkaampia ostamaan musiikkia

Norjalaisen Kauppakorkeakoulun Handelshoyskolen tutkimuksen mukaan netistä musiikkia lataavat nuoret piraatit ovat myös innokkaimpia musiikin ostajia. Tulos herätti laajaa huomiota, koska se julkaistiin pian Pirate Bayn käräjäoikeuden tuomion jälkeen.

Englantilainen Guardian otsikoi uutisensa "Study finds pirates 10 times more likely to buy music" ja Digitoday omansa "Tutkimus: Piraatit suurimpia musiikin ostajia".

Pelkistä otsikoista saa hieman virheellisen kuvan tutkimuksen tuloksista. Tämä on nettiajalle tyypillinen ilmiö: otsikoita kärjistetään klikkausten haalimiseksi, ja muut tekevät sitten otsikoista pitkälle meneviä johtopäätöksiä.

Otsikoiden ja toisen käden uutisten sijaan kannattaa perehtyä alkuperäiseen lähteeseen. Tekijöiden oma tiivistelmä löytyy -- onneksi englanninkielisenä -- netistä.

Kauppakorkeakoulu on halunnut tutkia, miten kulttuurin kulutus muuttuu talouden laskukauden aikana. Siihen liittyen on tutkittu ladattavan (laillisesti ja laittomasti) musiikin sekä cd-levyjen myyntiä. Otoksena on kahden tuhannen henkilön puhelinhaastattelu. Otos on jaettu kahteen ryhmään: 15-20-vuotiaat ("nuoret") sekä kaikki yli 15-vuotiaat ("kaikki"). Nettilataukset eivät ole sinällään olleet tukimuksen kohteena. Populaari ja kiinnostava asia on vain haluttu uutisoida erikseen.

Jo lähtöasetelma on ongelmallinen, sillä tiedostolataus Norjassa on laitonta. Jos vieras henkilö soittaa puhelimella ja kysyy, oletko ladannut musiikkia netistä, mitä vastaat? Yhtä ongelmallista on kysyä, kuinka monta kertaa he ovat käyttäneet latausta. Tuskin kukaan pitää latauksistaan tarkkaa kirjaa. Kuitenkin tutkimuksen keskiarvot on laskettu yhden latauksen tarkkuudella. Insinöörikin tietää, ettei keskiarvo voi olla tarkempi kuin mittaustarkkuus.

Tutkimuksista saataisiin luotettavia vain mittaamalla latauksia ja ostoja suoraan verkkoliikenteestä (kuten television katsojamittaukset, jotka perustuvat koteihin tuotavaan lisälaitteeseen). Käyttäjien omat muistikuvat eivät anna erityisen luotettavaa pohjaa tuloksille.

No, joka tapauksessa: koko väestöstä 22 % on ostanut netistä ladattavaa musiikkia, keskimäärin 70 kertaa. Nuorista niin on tehnyt 49 %, keskimäärin 103 kertaa. Laittomia ("unpaid") latauksia kaikista 17 %:lla (keskimäärin 86 kertaa), nuorilla 40 % (keskimäärin 54 kertaa -- ihan kuin joku oikeasti laskisi näitä).

Latausten suhde levyjen ostoon on kiinnostava. Maksullisten latausten käyttäjien levyostojen määrä oli hieman suurempi kuin niillä, jotka eivät olleet ostaneet musiikkia verkosta. Johtopäätös: tiedostojen ostajat hankkivat myös cd-levyjä.

Nuorten ryhmässä ne, jotka latasivat musiikkia ilmaiseksi, ostivat keskimäärin vähemmän levyjä (2,6 vs. 3,6 levyä). Koko väestön ryhmässä suhde oli toisin päin, mutta paljon pienemmällä erolla (3,2 vs 2,9).

Uutisiin asti yltänyt lopputulos on kuitattu tutkimuksessa yhdellää kappaleella. Sen mukaan (nyt tarkkana, että menee oikein) luvattomat lataajat kertoivat ostaneensa maksullisia tiedostoja keskimäärin 75 kertaa, kun taas ne, jotka eivät olleet ladanneet luvattomasti, olivat ostaneet keskimäärin 7 kertaa.

Voiko tämän perusteella väittää, että piraatit ostaisivat muita kansalaisia enemmän musiikkia? Ei. Korkeintaan voi sanoa, että nettilatauksiin tottuneet henkilöt ovat myös maksullisten latauspalveluiden potentiaalista asiakaskuntaa. Eli jokseenkin nollatulos.

sunnuntai 17. toukokuuta 2009

Milloin SDP ottaa kantaa piratismiin?

Perinteiset puolueet toivovat nuoria mukaan toimintaansa. Toivoa saa, mutta siihen se sitten jääkin -- isojen puolueiden on ilmeisen vaikea ymmärtää nuorille tärkeitä teemoja. Se kävi ilmi jo tekijänoikeuslain uudistuksessa syksyllä 2005.

Ruotsista lähtenyt piraattiliike pakottaa ennen pitkää isotkin puolueet ottamaan kantaa kopiointiin sekä siihen liittyvään nettikäytön rajoittamiseen ja valvontaan. Ruotsissa valtapuolueet ovat sen jo tehneet, meillä Suomessa yksikään puolue ei ole vielä osoittanut kiinnostusta asiaan. Piraattijaoksen perustaminen olisi rohkea veto joltakin valtapuolueelta. Sillä saisi kosolti nuorten ääniä yli perinteisten puoluerajojen. Riittäisikö SDP:llä kanttia?

Tuore kiista äänitteiden suoja-ajan pidennyksestä osoittaa, miten kaukana nuorten ja puolueiden kannat ovat toisistaan. Suomi on vastustanut suojan pidentämistä (koska se johtaisi taas uuteen pidennykseen ja niin edelleen, loputtomiin). Mutta mitä tekevät suomalaiset MEPit? Puolet heistä äänesti pidennyksen puolesta! He olivat: Anneli Jäätteenmäki (kesk.), Hannu Takkula (kesk.), Ville Itälä (kok.), Eeva-Riitta Siitonen (kok.), Ari Vatanen, Lasse Lehtinen (sd.) ja Reino Paasilinna (sd.).

En tiedä, miten em. edustajat olivat kantansa muodostaneet. En ole nähnyt siitä julkisia perusteluita. Jos niitä löytyy netistä, kertokaa. Lex Beatlesin (Pekka Gronowin osuva yleisönosastokirjoitus Hesarissa 16.5.2009) puolustamista on vaikea ymmärtää muuna kuin suurten levy-yhtiöiden edun ajamisena kuluttajien ja yleisradioyhtiöiden kustannuksella.

Samaan aikaan, kun nuoret vaativat kopioinnin täydellistä vapauttamista, enemmistö suomalaisista MEPeistä kannattaa pidennystä, joka on erittäin kyseenalainen ja jota on markkinoitu suorastaan valheellisesti muusikkojen edulla.

Kuilu nuorten ja asioista päättävien välillä tuntuu vain kasvavan. Se ei ole kenenkään kannalta hyvä asia.

Edustajat Henrik Lax (r.), Samuli Pohjamo (kesk.), Kyösti Virrankoski (kesk.), Esko Seppänen (vas.) ja Satu Hassi (vihr.) äänestivät sentään pidennystä vastaan. Ehkä joku heidän puolueistaan alkaa ensimmäisenä kalastella nuorten ääniä piraattikysymyksellä?

Piraattipuolueen oma blogi kertoo IRC-Gallerian vaalikoneesta. Sen mukaan yli puolet (54 %) ehdokkaista olisi tekijänoikeuksien lieventämisen kannalla. Tuloksen uskottavuutta tosin vähentää se, että vain hieman yli puolet ehdokkaista on vastannut vaalikoneen kysymyksiin.

Lieventämistä kannattavien ehdokkaiden puoluejakauma on mielenkiintoinen:

Suomen kommunistinen puolue 79 %
Vasemmistoliitto 69 %
Suomen työväenpuolue 67 %
Vihreät 63 %
RKP 62 %
Perussuomalaiset 56 %
Itsenäisyyspuolue 50 %
Köyhien asialla 50 %
SDP 46 %
Keskusta 33 %
Kokoomus 31 %
Kristillisdemokraatit 29 %

Lista on kuin Suomen puoluekartta vasemmalta oikealle. Vain SDP:n ja RKP:n keskinäinen järjestys oudoksuttaa. Seuraako RKP Ruotsin tapahtumia muita tarkemmin?

Todennäköisin piraatteja kosiskeleva puolue on Vihreät. Olisi kiinnostavaa kuulla sen (ja tietysti muidenkin) puolueiden kanta piraattien tavoitteisiin. Entä sähköisiä oikeuksia puolustava EFFI? Mikä on sen kanta nettikopioinnin vapauttamiseen?

torstai 14. toukokuuta 2009

Nolo yllätys kassalla - Nordea perunut VISA/pankkikortin

Sattuipa nolosti Verkkokauppa.comin kassalla tänään: Nordean Visa/pankkikortti ei kelvannutkaan lukijalle. "Myyntilupaa ei myönnetä" sanoi myyjä kassakoneen tekstin luettuaan. Liioin Amex ei kelvannut, koska siinä ei ole sirua. Onneksi sattui olemaan käteistä mukana, eikä ulkoinen Blu-ray-poltin ollut kovin kallis.

Sitten vain selvittämään, mitä oikein on tapahtunut. Ja lopulta se selvisikin.

Viime talvena Nordea ilmoitti uusivansa Visa-korttini, koska pankista tulee kortin liikkeellelaskija ja Luottokunta on jatkossa palveluntarjoaja. Tätä varten olisi pitänyt hyväksyä uusi luottotilisopimus.

Ja siitä alkoivat ongelmat. Pankki halusi uusia sopimusehdot ja lähetti maaliskuun puolivälissä paperin, jossa sanottiin "mikäli päädytte siihen, että ette hyväksy uutta Visa-luottotilisopimusta 30.4.2009 mennessä, tulee irtisanominen voimaan 7.5.2009, ettekä voi enää käyttää Visa-korttianne sen jälkeen".

En minä halunnut korttia irtisanoa, päinvastoin. Halusin kaiken jatkuvan kuten oli jatkunut jo parikymmentä vuotta. Verkkopankissa oli kohta, joka piti rastittaa ehtojen hyväksymisen merkiksi (tunnustan: en edes lukenut, mitä uusissa ehdoissa sanottiin, niin paljon luotin pankkiini). Kuvittelin, että asia oli sillä hoidettu, koska minä en halunnut minkään muuttuvan. Pankki halusi.

Ilmeisesti kaikki ei ollut hoidettu. Pankki oletti minun haluavan irtisanoa korttini ja teki sen uhkailujensa mukaisesti lähes parin kuukauden päästä ilmoituksesta eli 7.5. Siitä tietämättä ehdin käyttää korttia viikon ajan, ennen kuin tuli ensimmäinen online-tarkistus. Ja nyt kun luen Nordean lähettämän paperin loppuun huomaan siellä lopussa olevan ukaasin: jos korttia yrittää käyttää sulkemisen jälkeen, se voidaan ottaa pois ja periä 150 euron poisottopalkkio! Pahimmassa tapauksessa olisin siis voinut joutua maksamaan siitä, että yritän käyttää omaa korttiani.

Nyt olen erittäin tyytymätön pankin asiakas. Ei auta, vaikka verkkopankin etusivulla yhä lukee kohdallani teksti "avainasiakas" -- pankki on siitä piittaamatta sulkenut korttini ja jättänyt minut ilman käteistä. Varakorttina ulkomailla on Amex, mutta sekään ei puuttuvan sirun vuoksi kelpaa Suomessa kuin joissakin paikoissa.

Miten ihmeessä pankki voi tulkita, että jos en vastaa heidän kirjeeseensä, se on merkki kortin irtisanomisesta? Eikö yleensä oletusarvona ole, että sopimus jatkuu, ellei sitä erikseen irtisanota? Luulisi olevan pankin oma etu pitää kiinni asiakkaidensa korteista ja varmistaa, että nämä hyväksyvät uudet ehdot elleivät nimenomaisesti halua lopettaa asiakassuhdetta.

Jos pankki tulkitsee, että haluan irtisanoa korttini, miksi se antaa käyttää sitä lähes kahden kuukauden ajan?

Miksei kukaan pankista soita ja kysy, haluanko todella sulkea ainoan käteisnostokorttini ja jäädä jatkossa ilman käteistä? Soittavat kyllä pienemmistä asioista ja tarjoavat muita palveluita. Miksei asiasta ole punaisella tekstillä varoitusta vaikka verkkopankissa, jota käytän monta kertaa viikossa laskujen maksamiseen? Miksei kortin irtisanomisen toteuttamisesta tule ilmoitusta postilla?

Ja mitä tapahtui sille hyväksynnälle, jonka tein verkkopankissa?

Minä en halunnut minkään muuttuvan. Jos pankki haluaa itse tehdä muutoksia, se vastatkoon prosessin toimivuudesta.

Huomenna on pakko mennä pankkiin jonottamaan ja nostamaan rahaa. Mahtavatko antaa, kun ei ole edes pankkikorttia? Sen jälkeen pitää anoa uutta korttia ja vaihtaa kortin numero kaikkiin niihin paikkoihin, mihin olen sen netissä rekisteröinyt.

Mutta mistä pankista haen uutta korttia, sitä en ole vielä päättänyt.

Hesarin virhe Lockerbie-uutisessa

Olen monessa tilaisuudessa puhunut Wikipedian luotettavuudesta. Se on aihe, joka jaksaa aina kiinnostaa kuulijoita. Luotettavuutta on vuoroin kehuttu, vuoroin haukuttu. Uusia tapauksia ovat kokeilut, joissa joku koiranleuka on tarkoituksella lisännyt artikkeliin väärän väitteen ja sen jälkeen seurannut, miten printtimedia levittää sitä faktana eteenpäin.

Wikipediassa on ongelmansa, mutta yleisesti ottaen se on varsin luotettava. Olen käyttänyt vastaesimerkkinä Helsingin Sanomia, jonka jutuissa on pieniä virheitä joka päivä. Takavuosina lehti ei edes oikaissut niitä. Eräskin kuulija kertoi närkästyneenä, miten hän oli soittanut lehden toimitukseen ja maininnut virheestä. Toimittaja oli kuitannut palautteen ylimielisesti tyyliin "no se oli eilisen lehdessä, me teemme täällä jo huomisen virheitä".

Toimitusten kiire on hurja, kun pitää alati kilpailla online-uutisoinnin kanssa. Silti netti on pakottanut lehdet skarppaamaan. Lähes joka päivä oikaistaan muutama edellisen päivän virhe.

Joskus virheet ovat todellisia sammakoita, kun ajatus lipsahtaa tai englanninkielinen uutinen käännetään väärin. Mutta kuinkahan paljon lehdessä on virheitä, joita kukaan lukijoista tai toimituksesta ei huomaa? Onko päivän sanomalehti yhtään sen luotettavampi kuin Wikipedia?

Viikko sitten 7.5.2009 HS siteerasi Reutersin uutista, jonka mukaan Libya olisi anonut Lockerbien jumbon räjäytyksestä tuomitun Abdel Basset al-Megrahin siirtoa kotimaahansa parantumattoman eturauhassyövän vuoksi. Uutisessa kerrottiin, että al-Megrahi tuomittiin elinkautiseen vuonna 1988.

Sattumoisin muistan tämä tapauksen hyvin. Kone räjähti joulukuussa 1988 skotlantilaisen Lockerbien kylän yläpuolella lähellä Skotlannin ja Englannin rajaa. Kävin paikan päällä kesällä 1990. Oikeudenkäynti tapahtui kuitenkin vasta 2000-luvun puolella ja tuomio julistettiin 31.1.2001. al-Megrahi sai elinkautisen, toinen syytetyistä vapautettiin. Oikeudenkäynti herätti aikoinaan paljon huomiota.

No, sekaannus vuosissa on sinänsä pikkujuttu. Koska lehti ei ole viikkoon oikaissut uutista, se ei ilmeisesti sitä teekään. Kuinkahan paljon vastaavia virheitä jää havaitsematta? Tämänkin uutisen faktat olisi ollut helppo tarkistaa Wikipediasta.

keskiviikko 13. toukokuuta 2009

Yhteiskunta neuvoton piraattien edessä

Ranskan parlamentti hyväksyi lain, joka katkaisee piratismista kolme kertaa kiinni jääneen henkilön nettiyhteyden jopa vuodeksi. Laki on ristiriidassa EU:n periaatteiden kanssa, mutta Ranskalle se ei ole mikään ongelma. Maa on ennenkin kulkenut omia polkujaan. Englannissa tekijät vaativat samanlaista rangaistusta: "kolme hutia ja olet ulkona".

Nettiyhteyden katkaisu jopa vuodeksi on kova rangaistus. Nuoren elämässä se vastaa suunnilleen yhteiskunnan ulkopuolelle sulkemista, sillä netissä on kaikki: kaverit, harrastukset, elämä. Joissakin Yhdysvaltojen osavaltioissa on sovellettu samanlaista periaatetta rikollisiin. Kolmas vankeustuomio on käytännössä viimeinen, vaikka sen syynä olisi mitätön näpistys.

Lain soveltaminen tulee olemaan erittäin hankalaa ja tuottaa varmasti myös sivullisia uhreja. Heitä ovat ainakin nuoren perheenjäsenet, joilta niin ikään evätään pääsy nettiin. Ei nettiuutisia, ei sähköpostia, ei pankkiasiointia. Joillekin se voi tietää myös puhelin- ja tv-palveluiden katkeamista, sillä triple play -paketit sisältävät kaikki kolme samassa paketissa.

Asiassa on monia muitakin ongelmia. Miten esimerkiksi varmistetaan, ettei henkilö käytä nettiä kännykällä? Entä jos muuttaa tyttö/poikakaverin luokse asumaan rangaistuksen ajaksi? Entä minkälaisia todisteita syyllisyydestä pitää olla, ennen kuin rangaistus voidaan määrätä? Voiko siitä valittaa?

Kaikesta päätellen laki on säädetty pelotusvaikutuksen toivossa. Kukaan ei oikeasti haluaisi lähteä soveltamaan miinoja täynnä olevaa lakia. Näin ongelmallisen lain hyväksyminen kertoo siitä neuvottomuudesta, jota yhteiskunta tuntee piratismin edessä. Tilanne on uusi valtiollekin.

Piraatit ovat ryhmä, jotka haluavat ottaa lain omiin käsiinsä. He haluavat itse päättää, millainen teosten lataaminen ja levittäminen on sallittua. Tässä tilanteessa perinteinen tapa olisi perustaa Ruotsin tapaan puolue, hankkia sille kannatusta ja jäädä odottamaan, kunnes mielipidevaikuttaminen on tehnyt tehtävänsä ja uusi tilanne kirkastunut kansanedustajille. Sen jälkeen lakia muutetaan toivottuun suuntaan.

Ongelma syntyy siitä, että piraatit eivät halua edetä perinteisessä järjestyksessä. Heidän mielestään vanhentuneita lakeja ei tarvitse noudattaa. Rangaistusten kiristäminen on heille pelkkä tekninen ongelma, joka kierretään siirtymällä salattuihin yhteyksiin. He eivät aio muuttaa käyttäytymistään lain tai rangaistuksen muuttuessa, sillä tekniikka antaa vallan lain ohittamiseen.

Tämä on ihan uusi tilanne koko yhteiskunnalle.

Ruotsissa monet ovat valmiita sallimaan tiedostovaihdon, koska katsovat, ettei nuorten enemmistöä voi leimata lainrikkojiksi. Tällä periaatteella nuoria ei pitäisi myöskään rangaista koulutupakoinnista, kaahailusta tai lievien huumeiden käytöstä.

Piraattien pitäisi perustella, miksi kopiointi pitäisi vapauttaa. Mitä vikaa on vanhassa mallissa, jossa levyt (tai tiedostot) ostetaan ja uudet elokuvat käydään katsomassa teattereissa? Uudet biisit soivat ilmaiseksi radiossa ja uudetkin elokuvat kiertävät nopeasti tv-kanaville. Jos piraatit pystyvät perustelemaan, miksi malli ei enää toimia, tekijänoikeuslakia varmasti muutetaan.

Ilmeisesti piraatit pitävät kansanedustajia niin tyhminä, etteivät he kuitenkaan ymmärtäisi uutta tilannetta. Mutta onko sitä edes yritetty selittää heille? Jos taas kansanedustajat eivät muutostarvetta ymmärrä, onko vika välttämättä heissä?

Omasta mielestään piraatit tietävät tekijöitä paremmin, miten teoksilla voi ansaita rahaa. Luulisi, että tekijät tunnistavat etunsa ensimmäisenä ja alkavat vaatia lakimuutoksia, jos niitä tarvitaan. Toki rintama ei ole nytkään yhtenäinen, jopa osa luovan työn tekijöistä vastustaa lain kiristämistä. Kun kyse on heidän asiastaan, päättäjät varmasti kuuntelevat heitä tarkalla korvalla.

Yksi piraattien käyttämä perustelu on, että kopiointi pitää vapauttaa "kulttuurin" nimissä. Perustelu ei kuulosta uskottavalta. Verkosta kopioidaan erityisesti uusia hittibiisejä ja menestyselokuvia. Ne ovat puhtaasti kaupallisia tuotteita siinä missä merkkifarkut tai trendikkäät menomestat. Niitä kukaan ei ole vaatimassa ilmaiseksi "kulttuurin" nimissä. Miksi suosittuun diskoon pitää olla pääsymaksu? Eivät ilmaiseksi sisään pääsevät nuoret aiheuttaisi taloudellisia menetyksiä, saattaisivat jopa ostaa drinkin tai pari.

Toki verkkojen kautta on saatavilla sellaistakin aineistoa, mitä ei enää myydä aktiivisesti. Sillä voi olla todellista kulttuuriarvoa. Kelpaisiko piraateille vaikka ratkaisu, jossa yli 10 vuotta vanhat sisällöt saisi kopioida kulttuurin nimissä, mutta sitä uudemmista pitäisi maksaa? Tällöin kyse olisi käytännössä suoja-ajan dramaattisesta lyhentämisestä, jolle on helppo löytää muitakin perusteluja.

Toinen usein kuultu argumentti on se, että sisältöä verkossa myyvät kaupat ovat niin huonoja. Sieltä ei saa juuri minun toivomaani musiikkia tai se on väärässä tiedostomuodossa, jota en halua. Niinpä minulla on oikeus hakea se netistä ilmaiseksi. Ikään kuin se, että lähelläni oleva K-kauppa menee kiinni liian aikaisin eikä sen valikoimissa ole kaikkea mitä haluan (etenkään sillä hinnalla, mitä olisin valmis maksamaan), antaisi minulle oikeuden ottaa toisesta kaupasta haluamani ilmaiseksi. Se menisi yleisen hävikin piiriin, eikä veisi kauppaa konkurssiin.

Tässä onkin toinen syy, miksi yhteiskunta on niin hämillään piraattien edessä. Nettinatiiveilla on oikeasti keinonsa kävellä lakien yli ja piiloutua sen jälkeen yksityisyyden suojan taakse, jolloin he eivät jää edes kiinni. Reaalimaailmassa sama ei onnistuisi. Koulutupakoijat, autohurjastelijat tai huumeiden käyttäjät saavat riittävän suurella todennäköisyydellä oman rangaistuksensa, ja ottavat siitä opikseen. Piraattilogiikalla ajatellen jos poliisit saavat auton kiinni, se on liian hidas. Vika ei ole hurjastelussa vaan autossa -- vaihdetaan siis auto nopeampaan.

Olen samaa mieltä piraattien kanssa: ranskalaisten toimet ovat ylimitoitettuja ja kohtuuttomia. Jos toivottua pelotevaikutusta ei synny, Ranska on ajanut itsensä ojasta allikkoon.

Heitän piraateille kuitenkin vastakysymyksen: miten tilanne sitten pitäisi ratkaista? Mikä olisi yhteiskunnan oikea tapa reagoida asiaan?

Vastaukseksi ei kelpaa, että pitää vain myöntyä piraattien vaatimusten edessä. Mikään ryhmä ei voi ohittaa demokraattista päätöksentekoa omia tavoitteita ajaessaan. Jos näin kävisi, jokainen ryhmä alkaisi kiristää yhteiskuntaa omilla vaatimuksillaan. Ja niitä ryhmiä Ranskassa kyllä riittää.

Euroviisut vihdoin teräväpiirtona Suomessa

Tänä vuonna Euroviisut nähdään vihdoin teräväpiirtona myös Suomessa -- ei tietenkään Ylen kanavilla, mutta Welhon kaapeliverkossa. Tuoreen tiedotteen mukaan Welho alkaa näyttää ruotsalaista SVT HD -kanavaa myös suomalaisissa kotitalouksissa. Luvassa on valittuja paloja SVT1, SVT2, SVT24 ja SVT Barnkanalen -kanavien ohjelmista -- teräväpiirtona, tietty. Ohjelmien joukossa on sopivasti myös Euroviisujen loppukilpailu.

Itse olen vain antenniverkon (ja satelliitin) armoilla, joten on kai pakko tänäkin vuonna kestää Euroviisujen palikoiva kuva ja suttuiset yksityiskohdat. Monikanavaääntä kokeiltiin vuoden alussa, mutta se aiheutti ongelmia, ja sen jälkeen asiasta ei ole kuulunut mitään.

Huokaus. Suomi halusi olla television digitalisoinnin edelläkävijä -- ja tässä sitä nyt ollaan: suttuviisuja odottelemassa. Miten ihmeessä Ruotsi hoiti tämänkin paljon meitä fiksummin?

tiistai 12. toukokuuta 2009

Piraattipuolue marssii tekijänoikeuksien puolesta

Piti oikein hieraista silmiäni, kun vierailin Piraattipuolueen sivulla: huomenna 13.5.2009 puolue osallistuu Sanomatalon viereisellä kentällä pidettävään mielenosoitukseen, jossa vastustetaan tekijänoikeuksien pakkolunastusta.

Puolueen www-sivujen mukaan kyseessä on "Tekijäjärjestöjen yhteinen mielenilmaus kohtuuttomia sopimuksia vastaan ja luovan työn tekijöiden oikeuksien puolesta". (kursivointi omani). Lehdistötiedotteessa sanotaan lisäksi että "Vaikka Piraattipuolue kannattaakin nykyisten tekijänoikeuksien lieventämistä, tulee tekijällä silti olla mahdollisuus hyötyä omasta teoksestaan ja käyttää sitä miten haluaa. " (kursivointi omani)

Kumpaa piraatit nyt oikein ajavat: sitä, että tekijä saa hyötyä omasta teoksestaan ja päättää sen käytöstä, vai sitä, että piraatit päättävät muiden tekemien teosten käytöstä (kopioimalla niitä maksutta itselleen)? Tähän asti tavoitteena on ollut yksinomaan jälkimmäinen. Sen jälkeen, kun muusikko tai elokuvantekijä on teoksensa julkaissut, piraatit ovat vaatineet itselleen oikeutta päättää jakelusta ja mahdollisista korvauksista.

Molempia ei voi saada. Jos halutaan, että tekijällä on oikeus teokseensa, hänellä on oikeus päättää myös sen jakelusta. Tämän oikeuden hän voi sopimuksella siirtää esimerkiksi levy-yhtiön hoidettavaksi. Molemmat voittavat, sillä artistilla harvoin olisi aikaa tai osaamista jakelun järjestämiseen, markkinointiin, logistiikkaan jne.

Vai onko piraattien tavoitteena maailma, jossa mediayhtiöiden kautta julkaistuja tuotteita saisi kopioida vapaasti, mutta artistien suoraan julkaisemia teoksia ei? Jälkimmäisissä tekijöillä olisi oikeus taloudelliseen korvaukseen työstään, ensin mainitussa ei. Miten piraatit käytännössä erottelisivat sallitun ja kielletyn kopioinnin p2p-verkoissa?

Vai tietävätkö piraatit itsekään, mitä he oikein haluavat? Onko tärkeintä vain olla vallitsevaa establishmenttia vastaan ja hokea, miten uusi aika on alkanut, eivätkä vanhat säännöt enää päde? Onko tärkeintä vain saada julkisuutta ja vastustaa... no, mitä tahansa.

lauantai 9. toukokuuta 2009

Tekijänoikeusdirektiiviä ei tarvinnutkaan noudattaa

Kun tekijänoikeuslakia uudistettiin vuosituhannen alussa, ministeriö vetosi moneen otteeseen EU:n direktiiveihin. Se ei muka jättänyt kansallista liikkumavaraa, joten dvd-kopiointi oli pakko kieltää ja hyvitysmaksut pakko ulottaa tallentaviin digibokseihin asti.

Viime viikon keskiviikkona (6.5.2009) Hesarissa oli juttu kirjastokorvausten maksamisesta. Se antaa hieman toisenlaisen kuvan direktiivien noudattamisesta.

Kirjailijoiden oikeus saada lainauskertoihin perustuvaa korvausta kirjattiin Suomen tekijänoikeuslakiin jo vuonna 1995, mutta "korvauksia ei tuolloin edes aiottu maksaa".

Suomessa tehtiin poikkeus lainauskorvausoikeudesta kaikkien näiden kirjastojen kohdalla. Kieltämättä direktiivin tarkoitus jäi tältä osin toteutumatta", johtaja Jukka Liedes opetusministeriön kulttuuriyksiköstä muistelee.

Vasta, kun EU-komissio uhkasi viedä Suomen Luxemburgin tuomioistuimeen direktiivin väärästä implementoinnista, hallitus taipui vuonna 2005 hyväksymään lainauskorvausten maksamisen.

Jostain syystä AV-ala (ja erityisesti sen sisällä musiikki) saa kaiken huomion tekijänoikeuskysymyksissä. Se rohmuaa itselleen koko ajan uusia oikeuksia ja pidennyksiä vanhoihin suoja-aikoihin, kuten parhaillaan käytävässä kiistassa äänilevyjen esittäjien korvauksista.

Tekijänoikeuden sisällä on eroja. Sitä, että melkein minkä tahansa kirjan saa lainata kirjastosta ilmaiseksi, ei ole tähän asti korvattu tekijöille mitenkään. Ns. "kirjastokorvaus" on harkinnanvarainen avustus, jota myönnetään kirjailijoille ja runoilijoille harkinnanvaraisesti näiden anoessa rahaa uusien teosten luomistyön rahoittamiseksi. Avustusta myönnettäessä ei mitenkään huomioida sitä, kuinka paljon myyntitulojen menetyksiä kirjastolaitos on tekijälle aiheuttanut. Nimestään huolimatta apurahalla ei ole mitään tekemistä kirjastolainausten kanssa.

Uusi lainauskorvaus on vihdoin kytketty lainausmääriin. On vähintäänkin kohtuullista, että 10 vuoden venkoilun jälkeen hallitus vihdoin kääntää tässä kelkkansa, ja nytkin vasta EU:n painostuksen alla.

Minkälainen poru olisi noussut, jos Suomi olisi jättänyt toteuttamatta vuoden 2005 lakiuudistuksessa jonkin direktiivissä olleen AV-alaa hyödyttävän kiristyksen? Ei kai sillä, että monet ministeriön avainhenkilöt ovat entisiä Teoston työntekijöitä tai muutoin läheisissä suhteissa musiikkialan kanssa, ole mitään tekemistä asian kanssa?

Muuten: 90 % kirjastoapurahoista on korvamerkitty romaanien ja runojen tekijöille, näiden tuotannosta ja myyntiluvuista riippumatta. Tietokirjallisuuden tekijöille jää kymmenesosa potista. Onko tietokirjallisuuden merkitys tai sen tekemiseen kuluva aika ja rahamäärä kymmenesosa romaaneista ja runoista? Vai onko kyse vain siitä, millä ryhmällä on tehokkain edunvalvonta ja eniten ystäviä ministeriössä?

maanantai 4. toukokuuta 2009

Muistojeni Bond, James Bond

Jonotin muiden tapaan nimikirjoitusta Roger Moorelta ja huomasin, etten ollut suinkaan ainoa. Jonossa kaikenikäiset kertoivat olleensa pitkään Bond-faneja. Mikä helpotus! En ollutkaan ainoa.

Minulla oli onni aloittaa Bond-elokuvat suoraan huipulta, sillä ensimmäinen näkemäni Bond-elokuva oli 007 Rakastettuni , jonka kävin katsomassa Tampereella Petit-elokuvateatterissa 26.9.1977 ja vielä uudelleen 5.10.1977. Lippu maksoi tuolloin 12 markkaa.

Moore on itse pitänyt kyseistä elokuvaa parhaana Bondinaan. Eikä ihme, sillä tässä elokuvassa on sopivassa suhteessa kaikki se, mikä tekee Bondista Bondin: huumori, jännitys, eksoottinen ympäristö, erikoiset laitteet... jopa melkein uskottava juoni.

Myöhemmin ostin Flemingin kirjan (jolla ei ole elokuvan kanssa muuta yhteistä kuin nimi), hankin Lontoosta englanninkielisen VHS-version, myöhemmin suomalaisen version sekä kaksi dvd:tä: tavallisen ja myöhemmin ilmestyneen laajakangasversion. Epäilemättä ostan vielä joskus Blu-ray-versionkin, sittenkin kun siitä ilmestyy juhlavuoden erikoispainos. Kävin myös katsomassa Gizan pyramidien valoshown, jonka teksti ei ollut muuttunut sitten elokuvan tekemisen.

Kolmekymmentä vuotta sitten jokainen uusi Bond-elokuva oli merkkitapaus. Siksi niihin liittyy itselläni (ja näköjään muillakin) monia muistoja. Siihen aikaan ei ollut fanisaitteja, ei Youtube-promoja, ei nettikeskusteluja eikä Facebook-ryhmiä. Oli vain itse elokuva. Sitä odotettiin pitkään ja hartaasti, ja kun leffa vihdoin tuli Suomeen, siitä maksettiin mielihyvin pyydetty elokuvalipun hinta. Eikä ollut puhettakaan, että Bondeja olisi esitetty televisiossa!

Se malli toimi. Kaikki olivat tyytyväisiä. Siksi on vaikea ymmärtää tämän päivän piratebayläisiä, jotka väittävät, että kaikki tämä pitäisi nyt saada ilmaiseksi, koska dvd:n ostaminen tai elokuviin meneminen on liian vaivalloista. Ja mistä tietää, onko elokuva edes lipunhinnan arvoinen? Ei sellaista ennen tarvinnut kysyä. Sisältö oli niukkuushyödyke, josta maksettiin kiitollisena pyydetty hinta.

Roger Moore kiertää nyt maailmaa muistelmiaan myymässä. Tämäkö on se tapa, jolla elokuvatähtien pitäisi jatkossa rahoittaa elämisensä ja uusien elokuvien tekeminen? Bändit voivat lähteä kiertueelle jos levymyynti laskee, mutta mitä tekevät elokuvatähdet? Edustaako 81-vuotias näyttelijä katoavaa maailmaa?

Olen maksanut mielelläni Bondit kirjoina, elokuvina, vhs-kasetteina ja dvd-levyinä. Niiden tekijät ovat rahansa ansainneet. Erityisen kiitollinen olen Roger Moorelle, joka livenä osoitti olevansa maineensa veroinen: hyväntuulinen, hauska ja peribrittiläinen. Laitoin muutamia kuvia myös verkkoon.

Website Security Test