torstai 7. joulukuuta 2017

Bitcoin nousu hämmentää asiantuntijoita

Bitcoinin jatkuva kurssinousu, jopa yli 10 prosenttia päivässä, on saanut käsittämättömät mittasuhteet. Se on herättänyt myös median ja seuraavana tulevat poliitikot. Kaikki kysyvät, miten jokin virtuaalinen valuutta voi muka nousta tällä tavalla? Eikö se pitäisi kieltää?

Täydellistä kieltoa on vaatinut Nobel-palkittu Joseph Stiglitz. Monet pankkiirit ja rahamaailman vaikuttajat varoittavat koskemasta Bitcoiniin ja odottavat sen täydellistä romahdusta. Samalla toiset odottavat arvon nousevan 100 000 dollariin.

Nordea-pomo Casper von Koskull tylyttää Bitcoinia absurdiksi rakennelmaksi. Erityisesti häntä harmittaa se, että pankkialaa säädellään ja valvotaan pilkuntarkasti samalla kun Bitcoin saa rehottaa kaiken valvonnan ulkopuolella: ”Jos bitcoinin annetaan olla ilman kontrolleja olemassa samalla, kun käytämme miljardeja pankkialan valvontaan, niin minusta se on kyllä vitsi, että annamme jonkin bitcoinin kaltaisen jatkaa olemassaoloaan… En ymmärrä sitä, se on absurdia”, von Koskull sanoi.

Koskull on oikeassa. Poliitikot ja viranomaiset ovat nukkuneet Bitcoinin ohitse, sillä nopeat teknologiset muutokset tulevat heille aina yllätyksenä. Bitcoinin laajamittaisella käytöllä olisi vakavia seurauksia yhteiskuntien toimintaan. Tuskin osaamme edes kuvitella, mitä paluu käteiseen -- tällä kertaa digitaalisena -- käytännössä merkitsisi. Onneksi Bitcoinin käytöstä ei ole mitään merkkejä. Kukaan ei halua käyttää valuuttaa, jonka arvo nousee (tai laskee) liian nopeasti. Vuosi sitten yritin huonolla menestyksellä ostaa Bitcoineilla jotain Helsingin kaupoista.

Viranomaisia ei kiinnostanut edes Onecoin. Kryptovaluutan nimissä sai vapaasti huijata 20 000 suomalaista ilman, että KRP olisi tutkinut asiaa alkua pidemmälle. Bitcoinissa on sentään se hyvä puoli, että raha on "todellista" ja vapaasti vaihdettavaa. Mutta Koskullin mainitsema ristiriita sääntelyn ja valvonnan määrässä on kiistaton fakta.

Viranomaisten puolustukseksi on sanottava, ettei heillä ole juurikaan keinoja Bitcoinin sääntelyyn. Piratismia on yritetty kieltää verkossa 20 vuoden ajan vaihtelevan huonolla menestyksellä. Samalla ainakin Kiina, Japani, Viro ja Venezuela pohtivat oman kryptovaluutan luomista.

Todellisten ja huijattujen kryptovaluuttojen laaja kirjo sekä erilaiset kolikkoannit (ICO) ovat luoneet digitaalisen Villin lännen, jossa pieni osa rikastuu onnekkaasti ja valtaosa menettää rahansa.

Ehkä pankkiväkeä harmittaa myös se, että Bitcoin mahdollistaa rahansiirrot maasta toiseen ilman pankin apua. Tähän asti remittance-bisnes on ollut niille tuottoisaa.

Koskullin ja Stiglitzin jyrkkiä kantoja kuullessani tulee mieleen 1970-luvun loppu, kun ensimmäiset mikrotietokoneet tulivat markkinoille. Sen ajan isot tietokonevalmistajat nauroivat laitteille ja ihmettelivät, mitä käyttöä niille olisi ("Kuka nyt haluaisi tietokoneen kotiinsa!", naureskeli Digitalin pääjohtaja Ken Olsen Bostonissa 1977). Bitcoin ei ole mikrotietokone, mutta jotain samaa tässä on. Olemme ison asian kynnyksellä.

Mikä on Bitcoinin oikea arvo? Turha kysyä ainakaan finanssialan ammattilaisilta. He ovat aivan pihalla jo perinteisessä rahataloudessa ja ajavat siksi autoaan sumussa, kuten Hesarin Tuomas Niskakangas osuvasti kuvasi 3.12.2017: "Sijoitusmarkkinoilla eletään kummallista aikaa, joka saa parhaat asiantuntijatkin hämilleen". Jos rahataloustiede ei pysty selittämään edes nykyisiä korkojen ja pörssikurssien liikkeitä, miten se voisi selittää Bitcoinin kaltaisen aivan uudentyyppisen hyödykkeen käyttäytymistä?

Bitcoin on yksi esimerkki digitalisaation yllättävistä vaikutuksista. Sähköinen, valtioista ja pankeista riippumaton käteinen, on jotain sellaista, millä ei ole aiempaa vertailukohtaa. Siksi on mahdotonta arvioida sen "oikeaa" arvoa. Sata dollaria, tuhat dollaria ja nykyiset 15 000 dollaria ovat kaikki yhtä oikeita.

Bitcoinia voi ajatella (hyvin riskipitoisena) sijoitusinstrumenttina, joka on ensi kertaa yhteinen koko maapallolle. Sitä voi ostaa ja myydä kaikkialla, reaaliajassa, yhtäläisin ehdoin. Pörssi on auki 24/7. Mitään tällaista ei ole ennen ollut. Kyse on kuin teknologisen maailmantalouden osakkeesta, jonkinlaisesta Super-Applesta, jota noteerataan kaikilla markkinoilla.

Osakkeeseen verrattuna "Super-Apple" on reilu, sillä kenelläkään ei ole sisäpiiritietoa. Bitcoinissa toteutuu markkinoiden toive täydellisestä markkinainformaatiosta kaikkien osapuolten kesken. Miten se vaikuttaa -- siinäpä tutkittavaa ekonomisteille!

Kuviota tietenkin hämärtää se, ettei "Super-Applella" itsellään ole liiketoimintaa lainkaan. Sen arvo perustuu lähes yksinomaan odotuksiin.

Yksi odotuksista on se, että jos dollari tai euro menettävät arvonsa, Bitcoin on valtioiden ulkopuolinen turvasatama. Toinen odotus on se, että tätä todellista kansanosaketta on ehtinyt hankkia vasta pieni joukko ihmisiä. Osakkeiden määrä on hyvin rajallinen, joten tuleva kysyntä ajaa kurssia yhä vain korkeammalle. Trumpin juuri ilmoittamat huimat veronalennukset kasvattavat USA:n valtionvelkaa 140 miljardilla dollarilla joka vuosi, mikä sataa Bitcoinin kurssiin.

Mikään puu ei kasva taivaisiin. Tulee olemaan kiinnostavaa nähdä, miten tämä kaikki päättyy. Luultavasti kuitenkin eri tavalla kuin tämän päivän finanssiviisaat uskovat.

Lisää kommentteja maailmalta: "Bitcoin voi turmella Etelä-Korean nuorison" pelkää maan pääministeri - ei kai se nyt sentään rock-musiikkia ole?

Asiallinen huolenaihe on Bitcoin-futuureilla käytävä kauppa ja sitä kautta romahduksen vaikutus reaalitalouteen: Bitcoin voi romahtaa 75 % päivässä.

Finanssivalvonta julkaisi marraskuussa yleisen varoituksen virtuaalivaluutoista ja ICOista. Valuutan osalta varoitus on suunnilleen sama kuin kesällä 2013, jolloin aloin itse seurata Bitcoinia. Onecoin ei näytä kuuluvan Fivan valvonnan piiriin.

perjantai 1. joulukuuta 2017

Google - Teosto, 1. erän jälkeen 6-0

Suomalainen musiikki katosi Youtubesta, kun Teoston ja Googlen välinen kaksivuotinen sopimus umpeutui eilen. Aiheesta nousi melkoinen haloo ja uutisointi alkoi tuttuun tapaan Teoston näkökulmasta: (pieni) Teosto nosti kädet pystyyn Googlen mahdin edessä. Myöhemmin tuli esiin Googlen kanta: kun sopimusta korvauksista ei ole, sisällön esittäminen olisi vastoin lakia.

Julkisten tietojen perusteella tulkitsen asian niin, että Teosto yritti nostaa Googlen maksamia korvauksia, eikä Google  suostunut. Pienen suomalaisen tekijänoikeusjärjestön neuvotteluasema Googlen kaltaista jättiä vastaan on niin huono, ettei hintojen yksipuolinen korottaminen onnistu. Kotimaassa Teosto saa läpi melkein mitä tahansa (kuten aikoinaan maailman ainoat taksikorvaukset), mutta samaa ei kannata yrittää USA:ssa.

On mahdotonta arvioida tilannetta tarkemmin, koska Teosto ei kerro mitään. Monopoliasemassa oleva järjestö ei voi vedota kilpailuun eikä liikesalaisuuksiin, mutta silti se vaikenee sopimuksista ja korvauksista. Tilinpäätöksestä voi lukea vain, että vuonna 2016 online-korvaukset tuottivat runsaat 7 miljoonaa euroa. Luvussa on ilmeisesti mukana Youtube, Spotify ja jotain pienempiä palveluita.

Mikä mahtoi saada Teoston aktivoitumaan tavalla, joka koitui sen omaksi vahingoksi? Näitä asioita mietitään parhaillaan EU-tasolla, joten Teoston sooloilu ei hyödyttänyt ainakaan artisteja. Päinvastoin Youtuben sulkeutuminen hetkeksi riitti osoittamaan, miten tärkeä kanava Youtube on artisteille itselleen. Pitäisikö heidän pikemminkin maksaa Googlelle näkyvyydestä ja jakelukanavasta? Youtube ei ole Googlelle mikään rahasampo, koska oikeuksista pitää maksaa ja tarjolla on vain yksi mainosvideopaikka. Todellinen rahakone on hakukonemarkkinointi, jossa kaikki on melkein puhdasta tuloa. Artistit ovat riippuvaisempia Youtubesta kuin Youtube heistä.

Asiallinen keskustelu tekijänoikeuskorvauksista on yhtä toivotonta kuin keskustelu maahanmuutosta. Ääripäät saavat heti vallan, kuten Maikkarin uutinen Roope Salmisesta osoitti: "Me kaikki saadaan sikana enemmän musavideoita, kun niitä on jotain järkeä tehdä ja useammalla lahjakkaalla ihmisellä on mahdollisuus koittaa siipiään artistina, kun siitä saattaa saada vähän elantoakin". Toisella puolella olivat kommentoijat, joiden mielestä Teosto on aikansa elänyt riistäjä, joka tulisi lopettaa.

Kovin huonosti artisteilla ei voi mennä, sillä kolmen suurimman tekijänoikeusjärjestön perimät korvaukset ovat kasvaneet joka vuosi. Viime vuonna Teosto kasvoi 10 prosenttia ja Kopiosto peräti 30 prosenttia.

Tekijöiden kannalta on onneton tilanne, että järjestöt toimivat kuten ay-liike: jokainen yrittää maksimoida omien jäsentensä edut muista ja kokonaisuudesta piittaamatta. Pienen Suomen Teostolla ja Gramexilla ei ole lihaksia Googlea vastaan. Korvaustasoista pitäisi sopia EU-tasolla, ja siihen kehitys onkin viemässä. Tähän asti järjestöt ovat olleet haluttomia tekemään yhteistyötä ja luopumaan maakohtaisista monopolin suomista valta-asemistaan. Kohta on pakko, sillä maakohtaiset neuvottelut ovat aikansa eläneitä.

EU pystyy pakottamaan Googlen ja Facebookin noudattamaan tietosuojalakejaan, koska ne ovat samat kaikissa jäsenvaltioissa. Tekijänoikeuksien hallinnointia ei ole pystytty yhdenmukaistamaan, joten kansallisten järjestöjen daavidit taistelevat jatkossakin Googlen Goljatia vastaan.

Ilmeisesti Teosto ei saanut tempauksellaan aikaan muuta kuin huonoa julkisuutta kaikille. Ehkä artistit alkavat itsekin kysellä, mikä on jatkossa tehokkain tapa ajaa heidän etujaan kansainvälisillä markkinoilla.

keskiviikko 29. marraskuuta 2017

Windows tuhosi työpäivän

Viime viikolla tärkein työkoneeni järjesti epämieluisan yllätyksen: ison näytön tarkkuus oli pudonnut 1280x1024-tasolle, jolloin kuva näkyi pahasti litistettynä ja työnteko muuttui lähes mahdottomaksi.
Öh, mihin tarkemmat näyttötilat hävisivät?
Ongelma liittyi ilmeisesti 1709-päivitykseen, joka oli latautunut samoihin aikoihin. Sitten alkoikin ihmettely.

Kone on 7 vuotta vanha Dellin pöytäkone, palvellut hyvin kaikki nämä vuodet. Kahdeksan gigan alkuperäinen muisti kävi pieneksi, joten tuplasin sen 3 vuotta sitten 16 gigaan, ja koneesta tuli kuin uusi. Näytönohjain on ATI FirePro V3750, mikä riitti mainiosti hyötysovellusten käyttöön. Ei tämä mikään pelikone olekaan.

Hyvin toimivaa konetta ei kannata vaihtaa uuteen, mutta asiassa on toinenkin ongelma: kaikkien sovellusten uudelleenasennus lisensseineen olisi niin työlästä, että olen lykännyt sitä mahdollisimman pitkään. Windows sovellusten alla on vaihtunut Seiskasta Kasiin ja viimeksi Kymppiin. Mutta nyt jotain meni pieleen.

Hain ATI:n sivuilta uusimman ajuripaketin, mutta se ei korjannut tilannetta. Koska kyse on vanhoista laitteista, arvelin jonkin menneen rikki. Kokeilin toista näyttöä, ei vaikutusta.

Näytönohjaimen vaihto osoittautui hankalaksi, koska Dellissä korttipaikka on aivan prosessorin vieressä, eikä hyllystä löytynyt vanhempi, paksulla passiivisella jäähdytyslevyllä varustettu malli mahtunut alkuunkaan sen paikalle.

Lopulta oli pakko käydä ostamassa uusi ohjain, pienikokoinen GeForce GT 710, runsaat 40 euroa. Se mahtui, mutta sitten tuli toinen ongelma: ohjaimessa on VGA, DVI ja mini-HDMI, kun taas Samsungin isossa näytössä DP ja iso HDMI. Ei mitään yhteistä kieltä näytön ja ohjaimen välillä. Tarvikehyllystä löytyi myös DVI-DP-välijohto, mutta jostain syystä kuva ei näkynyt silläkään.

Ajuriongelma.
Vanhanmallinen laitehallinta (jota ei ole helppo löytää Windows 10:stä, mutta hiiren kakkospainike start-painikkeen päällä on nopein oikotie) kertoi, ettei laitteelle ollut asennettu ohjainta. Kyse oli siis ilmeisesti ajuriongelmasta. Yritin poistaa ajuria ja asentaa takaisin, ei vaikutusta. Ajuripäivitys väitti, että paras ajuri on jo käytössä, eikä netistä saati Microsoftin Updatesta löytynyt parempaa. Yleensä pieleen menneen ajuripäivityksen jälkeen pystyy palaamaan takaisin edelliseen versioon, mutta nyt Windows oli päivittänyt itsensä eikä paluuta siksi ollut.
Ei ajureita.
Tässä vaiheessa turvauduin Googleen ja huomasin, että moni muukin oli kärsinyt samasta ongelmasta. Windowsin 1709-päivityksen jälkeen maksimitarkkuus oli pudonnut aivan liian alas. Oliko AMD jättänyt tuen pois ajuristaan vai oliko Microsoft sotkenut jotain, kukaan ei tiennyt.

Lopulta ratkaisu tuntui löytyneen. Admin-tunnuksella kirjautuneena valitsin ajurin manuaalisen asennuksen ja annoin kohteeksi Windowsin oman varaston. Siellä uusin ajuri näkyi kolmeen kertaan, samoin kaksi vanhempaa.

Näytönohjaimen eri versiot.
Vanhin 2012-versio tuotti bluescreenin -- kiitos vain.

Liian vanha ohjainversio ei toimi.
Uudempi 2015-versio, ilmeisesti alkuperäisen Windows 10:n mukana tullut kuitenkin toimi, ja resoluutiot palasivat vihdoin normaaleiksi. Työtilaa riittää ja kaikki näkyy oikealla suhteella.
No nyt on taas työpöytä paikoillaan!
Sekoilun seurauksena tuhlaantui vähintään yhden päivän työaika ja pöydälle jäi turhaan ostettu GT710-ohjain. Pahinta kuitenkin oli, että alkuperäisen ATI-ohjaimen tuuletin alkoi vaihdossa kolhuja saatuaan pitää häiritsevää ääntä, eikä siitä pääse millään eroon.

Näin tietotekniikka tehostaa työtä -- silloin kun se toimii. Ja jostainhan niiden uusien ammattienkin on synnyttävä.

perjantai 24. marraskuuta 2017

Pelastusarmeija mainostaa feikki-valokuvalla

Pelastusarmeija julkaisi kesällä kampanjan, jossa presidentti Halonen oli puettu kadulla asuvaksi hylkiöksi (toisessa kuvassa oli Rovion Vesterbacka, postaukseni koskee molempia). Ajatuksena oli, ettei huono-osaisuus ole aina omaa syytä, vaan huono onni voi kohdata ketä tahansa.

Ylen jutussa kerrottiin, että "tilanne on ikuistettu viime kuussa Helsingin Kallion alueella".

Ei ollut. Tällä viikolla venäläinen uutissivusto "paljasti", että kuva oli manipuloitu. Presidentti Halosen pää oli photoshopattu toiseen vartaloon. Sinänsä ironista, että asiasta kertoo venäläinen sivusto juuri, kun kansalaisia oli varoitettu venäläisten trollauksesta, valeuutisista ja informaatiovaikuttamisesta.

Entä sitten, jos Halosen pää olikin siirretty toiseen kuvaan? Luuliko joku, että Halonen olisi presidenttikautensa jälkeen oikeasti joutunut kadulle? "Ei kai kukaan tätä dokumenttikuvana pidä", kommentoi Pelastusarmeijan edustaja.

Minusta asia on paljon monimutkaisempi. Tiedämme, että valokuvamalleja photoshopataan hoikemmiksi ja heidän vartalonsa siirretään studion värittömästä taustakankaasta eksoottisiin ympäristöihin. Kukaan ei odotakaan, että Henkka-Maukan (Hennes & Mauritz) kuvat olisivat todellisia. Nehän ovat... niin, mainoksia.

Ehkä olen vanhanaikainen, mutta odotan Pelastusarmeijalta jotain muuta. Odotan, että jos se kuvaa presidentti Halosta, henkilö on todellinen. Tiedän, että kuva on mainos, mutta odotan ainakin presidentin olevan oikea. Juuri tässä on kuvan juju: kontrasti syntyy siitä, että presidentti Halonen siirretään elämään kadulla. Jos kuvassa olisi joku tavis, vaikutelmaa ei syntyisi. Sitä ei synny myöskään, ellei presidentti oikeasti olekaan kuvassa.

Ylen uutisen mukaan kuvankäsittelyyn päädyttiin aikataulusyistä. Presidentillä oli varmaan kiireitä eikä Pelastusarmeija jaksanut odottaa, kamppis oli saatava ulos. Olen pettynyt tällaiseen ajatteluun. Mainoskampanja ajoi todenmukaisuuden yli. Fraasi "antaa kasvot jollekin" toteutuu kirjaimellisesti.

Itse asiassa kuvamanipulointi kääntää mainoksen päälaelleen. Sanoman piti olla, että menestyjäkin voi joutua kadulle. Pelkän pään käyttö kertoo kuitenkin toista: menestyjät antavat käyttää kuvaansa, mutta eivät omaa aikaansa. Photoshoppaus vain korostaa, miten eri maailmassa menestyjät elävät. Heillä (ja markkinointiväellä) on niin kiire, etteivät he oikeasti välitä syrjäytyneistä pätkääkään.

Henkka Maukalta kukaan ei odota totuudellisuutta. Pelastusarmeijalta odotan sitä. Jos kuvat ovat vain mainoksia, voinko luottaa muihinkaan avustusjärjestöjen julkaisemiin kuviin hätää kärsivistä ihmisistä? Onko nekin photoshopattu vain maksimaalisen vaikutuksen aikaansaamiseksi, jotta ihmiset lahjoittaisivat enemmän rahaa?

"Lopputulos on tärkein", korostaa Pelastusarmeijan markkinoinnista (sic!) vastaava Anne Fredriksson. Tarkoitus siis pyhittää keinot. Ovatko muutkaan kuvat köyhistä avuntarvitsijoista oikeita? Ratkaiseeko niissäkin vain lopputulos?

Pelastusarmeija itse ei häpeile markkinointiaan. Päinvastoin, sivullaan se esittelee ylpeänä menestystään kahdessa mainosalan kilpailussa. Huomio ja mainoskilpailussa menestyminen ovat tärkeitä arvoja myös Pelastusarmeijalle.

Tärkeintä on menestyä mainoskilpailuissa.
Ehkä on vain ajan henki, että Pelastusarmeija kamppailee näkyvyydestä ja huomiosta samoilla keinoilla kuin Henkka Maukka ja lukuisat muut kauppiaat. Silloin myös reaktioni on sama: ohitan jatkossa avustusjärjestöjen mainokset yhtä nopeasti kuin turhat vaatemainoksetkin.

sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Pelottava täsmämarkkinointi ei olekaan kovin osuvaa

Ylen ansiokas selvitys nettimarkkinoinnin kohdentamisesta ("Sinun tietosi eivät ole sinun") loi vaikutelman, että markkinointi on melkeinpä tiedettä, ja että jokainen näkemäsi mainos on kohdistettu juuri sinulle.

Näin voi teoriassa olla, ainakin tekniikat siihen ovat olemassa. Arkipäivän kokemukset puhuvat kuitenkin toista. Ainakin omalla kohdallani mainosten kohdentaminen on yhä lapsenkengissään. Päätin tutkia tätäkin asiaa, sillä aivan liian usein luotamme toisen käden tietoihin ja valmiisiin uutisiin asioissa, joita voisi havainnoida itsekin. Kaiken tiedon suhteen täytyy nykyään olla kriittinen.

Innokkaana kuvaajana käyn usein Rajala Kameran sivuilla. Tieto käynnistä välittyy heti mainoksiin, jotka heijastavat katsottuja tuotteita. Mutta mitä järkeä on tällaisissa mainoksissa:

Rajalan tuplamainos IS-sivulla
Hesarin ja Ilta-Sanomien sivuilla minulle on jo pitkään näytetty kaksi saman objektiivin mainosta, mikä on ihan hullua. Lisäksi mainoksen kohteena on käytetty versio objektiivista, jota en missään tapaukessa ostaisi (24-105 on yleisobjektiivi, jonka geometriavirheet ja kontrasti jättävät toivomisen varaa). Tätä samaa mainosta on näytetty jo usean viikon ajan.

No, ehkä mainoskone vain on rikki, ja siksi samat (turhat) mainokset näkyvät kahtena. Ainakin kyse on siitä tuotesegmentistä, josta voisin olla kiinnostunut.

Samaa ei voi sanoa Hesarin verkkoversion mainoksista. Olen verkkolehden tilaaja, joten asiakkaan tunnistamisen ja mainosten kohdentamisen pitäisi olla helppoa. Mutta miksi minulle näytetään XXL-urheilukaupan mainoksia (juuri nyt peräti kaksi kertaa - ja nekin molemmat tuplana, yhteensä siis neljä kertaa). Tutkin asiaa tehdessäni kirjaa yksityisyydestä tammikuussa 2010, eikä mikään näytä muuttuneen.

Vähän paremmin osuu Motonetin työkalumainos (ainakin kohderyhmä on oikea) ja erityisesti Rajalan Black Friday -mainos. Iso Alfa Romeo -banneri menee ihan hukkaan, vaihdoin autoa viime vuonna eikä Alfa olisi missään tapauksessa listallani.

Kokeillaanpa Facebookia, se nyt ainakin vakoilee kaiken mahdollisen. Uutisvirrassa kelluu KLM:n mainos, joka sopisi kenen tahansa profiiliin. Seuraavana on Verisuren Paloturvaviikko-tarjous -- muuten hyvä, mutta olen ollut Verisuren asiakas jo vuodesta 1998 lähtien ja heidän palovaroittimensa asennettiin seinään neljä vuotta sitten.

Sitten tulee taas oikea helmi:

Mainoksessa K-Ruoka sovellus.
En laita ruokaa enkä ole K-kaupan bonus-asiakas, joten en tee ruokasovelluksella yhtään mitään. Luulisi alkeellisenkin tekoälyn huomaavan, etten koskaan jaa ruokakuvia someen enkä kirjoita ruoka-aiheista. Tämä mainos kannattaisi kohdistaa heille.

Sitten  Aurinkomatkojen mainos -- joo, kelpaa kelle vain. Sitten tulee Pfizerin mainos:

"Miltä tuntuu, kun kipu ottaa vallan arjesta?"
En kärsi kivuista enkä edes tiedä, mitä ovat "neuropaattisen kivun oireet". Mainos on ihan pöljä kuvaa ja tekstiä myöten.

Ehkä vika on siinä, että käytän tietokonetta. Älypuhelimen pitäisi olla se urkinnan todellinen troijan hevonen.

Ylen jutun mukaan kännykkä tietää, missä kauppakeskuksessa ollaan, ja valitsee mainokset sen perusteella. Kokeilin asiaa eilen Tapiolan Ainoa-kauppakeskuksessa. Menin Iltalehden sivulle ja varmuuden vuoksi annoin luvan paikannukseen:

Lupa paikantaa ja mainostaa.
Ensimmäisenä vastaan tulee Land Roverin automainos. Ei kiinnosta, ja Lantikka olisi muutenkin autolistallani viimeisten joukossa.

Tarjolla on taas K-kaupan ruokaa:

Pakollinen K-Ruoka-sovellus.
Ei kiinnosta nytkään. Kilpailevan ketjun ruokamainos menee yhtä pahasti metsään vedotessaan lapsiin, jotka eivät voi odottaa:

Kilpailijan ruokamainos.
Sitten yllättävä Jumbo-kauppakeskuksen mainos:

Tervetuloa Jumboon.
Jumbo-kauppakeskus sijaitsee Vantaalla, toisessa kaupungissa siis, ja on lähinnä kai kilpailija Ainoalle. Kuinka järkevää on mainostaa kilpailevaa kauppakeskusta toisesta kaupungista? Vaikka niillä olisi sama omistaja, mainostus on turhaa -- käyn Jumbossa keskimäärin yhden kerran vuodessa.

Ehkä suomalaiset eivät vain osaa? Käydäänpä vielä Amazonilla. Kuten sivu kertoo, olen ollut asiakas vuodesta 1996 lähtien. Kuluneiden 21 vuoden aikana olen tilannut yhtä sun toista, lähinnä kirjoja ja aikanaan myös dvd-levyjä.

Amazon mainostaa kalkkunaa
Amazonin näyteikkunassa vaihtuvat mm. Fire TVstickin ja yhtiön omien video- ja musiikkipalveluiden bannerit. Sitten se tarjoaa kiitospäivän kalkkunaa. Haloo! Luulisi Amazonin kaltaisen nettijätin ymmärtävän, ettei Suomessa a) vietetä kiitospäivää ja että b) ruokaa ei edes toimitettaisi Suomeen asti.

Miksi mainokset ovat kaikesta urkinnasta ja mittaamisesta huolimatta näin huonoja? Ensinnäkin Suomi on niin pieni alue, ettei Amazonin kannata huomioida meikäläisiä lainkaan. Muutama koodirivi säästyy, kun pienet pohjoismaat jätetään tekoälyn ulkopuolelle. Ja sähköpostiviesteissä, joissa Amazon tarjoaa räätälöityjä tuotteita, ne tulevat aiemman tilaushistorian pohjalta ja ovat täysin yllätyksettömiä: uusia dvd-levyjä tai kirjoja aiheista, joista olen tehnyt tilauksia 5-15 vuotta sitten. Elämäntilanne ja kiinnostus ovat sen jälkeen vaihtuneet moneen kertaan.

Kotimaisten mainostajien huono osumatarkkuus on pieni yllätys. Mahdollisesti olen hankala tapaus, koska tilaan verkosta vain satunnaisesti, enkä kuulu yleensä suurimpiin kategorioihin (lapsiperheet, ruuanlaittajat ym). En liioin käytä bonuskortteja, joilla tietoa voisi kerätä.

Loppujen lopuksi relevantin datan kerääminen verkosta on vaikeaa. Se, että katson jotain tuotetta verkkokaupassa ei tarkoita, että olisin kiinnostunut siitä vielä viikon tai kuukausien päästä. Olen joko ostanut sen tai siirtynyt muihin aiheisiin. Ostotkin voivat olla lahjoja muille, jolloin ne eivät kerro mitään itsestä ja vain hämäävät profiloinnin algoritmia. Jotta mainokset osuisivat todella hyvin, pitäisi tuntea surffaajan koko elämä. Edes tietojen rekisteröinti ei siihen riitä, evästeistä nyt puhumattakaan. Paikkatieto kertoo mitättömän vähän ja on helppo tulkita väärin.

Vaikuttaa siltä, että kohusta huolimatta mainosten kohdentaminen on vielä alkutekijöissään. Täsmäosumien sijaan mainostajat ampuvat isolla tykillä ja toivovat, että joku niistä osuu kohdalleen.

Ihan niin kuin entisaikaan printtipuolella.

Kerro kokemuksesi -- toimiiko kohdentaminen sinulla paremmin? 

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Mobiilidatan arpajaiset 4G -verkossa

Omien 4G-yhteyksien hidastelun vuoksi lähdin tutkimaan, miten asia on muualla. Suoritin kahtena iltana testiajoja Espoon asuinalueilla ja mittasin 4G-datanopeutta Elisan verkossa. Tuloksista ja mittausjärjestelyistä voi lukea tarkemmin tekniikkablogistani. Katso myös edellinen kirjoitukseni aiheesta.

Yksi kuvaaja kertoo kaiken:

4G-nopeus voi olla mitä tahansa.
Kuvassa punainen pylväs kuvaa mittauspaikan siirtonopeutta verkosta itselle (down) ja harmaa omasta laitteesta verkkoon (up). Sininen viiva kertoo verkkoviiveen millisekunteina (ping). Nopeudet on järjestetty down+up -tuloksen mukaan nousevasti, verkkoviive laskevasti. Mittaukset on tehty arki-iltana, jolloin verkon kuormituksen voi olettaa olleen suurimmillaan.

Kuvaajasta käy ilmi, että yleensä latausnopeudet (down, punainen) ovat suurempia kuin lähetysnopeus (up), mikä on hyvä asia, sillä monet käyttäjät katsovat videoita ja harvat lähettävät dataa verkkoon.

Nopeuksien vaihtelu on tavattoman suurta. Pahimmillaan (vasen reuna) latausnopeus on 0,6 ja lähetysnopeus 0,7 megabittiä sekunnissa. Nämäkin arvot ovat mittauksen keskiarvoja, muutaman sekunnin mittausajan sisällä verkko saattoi olla hetkittäin täysin pimeänä. Toista ääripäätä edustaa 46,8/26,9 megabittiä sekunnissa, mikä ylittää jo kiinteän VDSL-liittymän tason ja lähestyy valokuitua. Pisin verkkoviive oli peräti 418 millisekuntia, mikä tekee yhteydestä kelvottoman kaikkeen vuorovaikutteiseen käyttöön.

Nopeuksien keskiarvo 16,7/12 Mbit/s on riittävä mm. videoiden katseluun. Sen sijaan 21 prosentilla nopeuksien yhteenlaskettu arvo jäi alle 10 Mbit/s, mikä on kelvoton tulos. Hyviä tuloksia (summa yli 50 Mbit/s) oli 18 prosentilla.

Tänään aamulla Hesarin etusivulla Moi-operaattori mainostaa DNA-verkossa toimiva liittymiä tyypillisen yliampuvaan tapaan:

"Huippunopea 4G... Mutta nopea on - Vroom!"
Hyvissä olosuhteissa 4G voi tosiaan olla huippunopea, ehkä jopa luvattu "Max 100 Mbit/s" täyttyy. Asuinpaikasta riippuen osa asiakkaista kuitenkin pettyy, kun liittymän nopeus ei illalla riitä edes videoiden katseluun. 17 megabitin keskinopeus on kaukana mainosten lupaamasta 50 megan maksiminopeudesta.

Tällaisten mittausten tekeminen ja alan valvonta kuuluisi LVM:lle sekä kuluttajaviranomaisille. Heidän pitäisi mitata todellisia nopeuksia ja arvioida, lupaavatko operaattorit liikoja. Niin ikään voisi pohtia, mikä on mobiilidatan asema tulevaisuuden digitalisaatiovisioita rakennettaessa. Valokuidun saattaminen kaikkien ulottuville ("100 megan Suomi" -hanke) on jäänyt taka-alalle mobiilin vuoksi. Mittaamisen ja valvonnan ei pitäisi jäädä asiakkaiden vastuulle.

Jos ruokaa tai vaatteita myytäisiin mobiliidatan tapaan, kuluttajansuoja olisi jo aikaa sitten puuttunut peliin.

Lisäys 22.11.2017: Helsingin Sanomat on kirjoittanut aiheesta pitkän jutun Matkapuhelinverkko pätkii pääkaupunkiseudulla yleisimmin Vantaalla (HS 21.11.2017), joka perustuu Aalto-yliopiston nettitutkan mittauksiin. Jutussa siteeratut nopeudet näyttävät hyviltä, koska ne ovat keskiarvoja. Kuluttajan kannalta yhteyden nopeudella on merkitystä vain silloin, kun yhteyttä käytetään -- päivällä nopea netti ei paljoa lohduta, jos ketään ei ole kotona ja illalla yhteys tökkii. Mittaukset tulisi tehdä käyttöhuipun aikaan, jotta ne olisivat kuluttajan kannalta relevantteja. Kaupunkitason mittauksilla ei juuri ole merkitystä, sillä kuten mittaukseni osoittavat nopeudet kunnan sisällä vaihtelevat valtavasti sekä paikan että kellonajan mukaan.

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Onnellisesti työtön

Helsinkiläinen Ossi Nyman nousi julkkikseksi lokakuussa 2017. Hän antoi kasvot ilmiölle, jonka monet ovat havainneet, mutta josta ei tähän asti ole ääneen puhuttu: työttömät, jotka eivät haluakaan työllistyä.

Myös minulla meni aamukahvi väärään kurkkuun juttua lukiessa. Terve mies, joka välttelee töitä ja elää veronmaksajien kustannuksella – sehän on suorastaan röyhkeää! Helsingin Sanomien jutussa häntä varten oli keksitty aivan uusi termikin: ideologisesti työtön.

Alkunärkästyksen jälkeen olen alkanut ymmärtää Ossia. Hän on omatoimisesti ottanut käyttöön sen kansalaispalkan, josta poliitikot eivät ole pystyneet sopimaan.

Eikä Ossi ei ole yksin. Hänen kaltaisiaan on kasvava joukko, ja he edustavat tulevaisuutta.


Tähän asti elämäämme on ohjannut protestanttinen työetiikka: joka ei töitä tee, sen ei syömänkään pidä. Tällä periaatteella Suomi on noussut takapajulasta hyvinvointiyhteiskunnaksi.

Tietotekniikka, netti ja digitalisaatio mullistavat nyt kaikkea. Miksi siis oletamme, että työetiikka säilyisi entisellään? Kun robotiikka ja tekoäly korvaavat yhä enemmän ihmistyötä, kaikkien työpanosta ei yksinkertaisesti tarvita.

Niilläkin aloilla, joilla työntekijöitä tarvitaan, kysyntä ja tarjonta eivät kohtaa. Kaikista työttömistä ei voi kouluttaa perushoitajia, koodareita eikä luovan työn tekijöitä. Ketään ei voi liioin pakottaa yrittäjäksi.

Tekemätöntä työtä löytyy: talvella lumitöitä, kesällä vaikka puistojen haravointia. Ihmisen kilpailukyky koneita vastaan heikkenee kuitenkin koko ajan, joten näistä tehtävistä ei voi maksaa kovin paljoa.

Yhteiskunnalle tulee halvemmaksi jakaa raha suoraan työttömille kuin yrittää kouluttaa ja työllistää heitä pakolla tuottamattomiin töihin.

Jos joku ei halua tehdä töitä, yhteiskunnalla ei ole keinoja pakottaa siihen. Tukien täydellinen lopettaminen johtaisi ongelmiin, jotka ennen pitkää tulisivat veronmaksajille vielä kalliimmaksi.


Mediassa huomion saavat lahjakkaat nuoret, joiden talentista modernit yritykset kilpailevat. Reaktorin ja Futuricen kaltaiset yritykset hakevat kilpailuhenkisiä loistotyyppejä, jotka rakastavat uusia haasteita, itsensä kehittämistä ja haluavat edetä urallaan.

Heille on hyvän palkan lisäksi luvassa mielekästä työtä, mukavia työkavereita ja innostavaa me-henkeä. Startupit ja pelifirmat ovat arvossaan.

Kaikki eivät ole näin lahjakkaita. Yhä enemmän on niitäkin, joille työ ei ole koko elämä.  He eivät halua polttaa itseään loppuun jo kolmikymppisenä, kun eivät pystyneetkään yhdistämään työtä, perhettä ja harrastuksia niin, että se näyttäisi täydelliseltä Facebookin ja Instagramin päivityksissä.

Kaikki nuoret eivät tavoittele omakotitaloa Espoosta, kahta lasta, koiraa ja kahta autoa. Vähempikin riittää. Kyse on sentään omasta, ainoasta elämästä. Monet haluavat vain simppelin perustyön, joka jättää aikaa muulle elämälle. Digitalisaation seurauksena sellaisia on kuitenkin tarjolla yhä vähemmän.


Työttömänä eläminen vaatii elintasosta tinkimistä, mutta on kuitenkin mahdollista, sillä tuottavuuden kasvun ja globalisaation ansiosta perustarpeet voi nykyään tyydyttää hyvin edullisesti.

Ruoka ei ole koskaan ollut näin halpaa. Aika ei tule pitkäksi, sillä netissä on rajattomasti ilmaista sisältöä. Valtio suorastaan painostaa luopumaan omasta autosta ja siirtymään älykkääseen joukkoliikenteeseen tai pyöräilyyn. Nekään, joilla olisi varaa ajokorttiin, eivät näe sitä tarpeelliseksi.

Alusta- ja jakamistalous rohkaisevat ihmisiä palvelemaan toinen toisiaan ja lainaamaan tavaroitaan. Osuuskunta-aate on palaamassa, sillä Osuuskunta 2.0 on helppo toteuttaa netin kautta. Omistaminen on out, yhteiskäyttö in.

Vain kasvukeskuksissa asuminen on kallista, mutta se johtuu verotuksesta ja asuntopolitiikasta. Muualla Suomessa väki vähenee ja hinnat pikemminkin laskevat.

Työ on muutakin kuin työtä: useimmilla ihmisillä on tarve tehdä jotain hyödyllistä, olla merkityksellinen itselle ja muille. Työ antaa ryhtiä elämään, luo siihen aikataulun ja järjestyksen. Moni kaipaa pois töistä, mutta ei kuitenkaan osaisi ottaa vastuuta pelkästä vapaa-ajasta, eikä tyytyisi pieniin tuloihin.

Ossi on kaikesta päätellen tähän pystynyt. Hän on kirjoittanut jopa kirjan. Kuulostaa ehkä helpolta, mutta kokeilepa itse samaa.

Digitalisaatio pakottaa meidät arvioimaan uudelleen työn etiikkaa ja merkitystä. Kaikki ei todellakaan voi jatkua samaan tapaan kuin satoja vuosia. Siksi ideologisesti työttömien roolia ja merkitystä kannattaa pohtia rationaalisesti.

Omalla tavallaan Ossi on tämän kehityksen edelläkävijä.

torstai 9. marraskuuta 2017

Oma luottokielto tuo lisäsuojaa identiteettivarkauksia vastaan

Identiteettivarkaus tarkoittaa toisen henkilötietojen käyttöä ilman lupaa. Jos tietoja käytetään taloudellisen edun hankkimiseen, kyseessä on petos. Suuri taloudellinen arvo tai uhrille koituva vahinko voi tehdä teosta törkeän. Valitettavasti näitä tapauksia on yhä enemmän.

Lisäsuojaa rikollisia vastaan voi hankkia omaehtoisella luottokiellolla. Se on syytä tehdä viimeistään silloin, mikäli lompakko henkilöpapereineen varastetaan, tai jos tietää henkilötunnuksensa ja muiden kriittisten tietojen vuotaneen nettiin. Kannattaa googalata omaa hetua ja tarkistaa, löytyykö se netistä.

Luottohäiriömerkintöjä ylläpitävät Suomessa Suomen Asiakastieto Oy ja Bisnode. Listalle joutuu, mikäli laiminlyö kulutusluottojen maksamisen (esim. luottokorttilasku yli 60 päivää myöhässä) tai laiminlyö oikeuden määräämien korvausten maksamisen. Myös ulosoton tiedot päätyvät jossain vaiheessa rekisteriin.

Kauppias voi turvata selustansa ostamalla luottotietojen tarkistuspalvelun jommalta kummalta yritykseltä. Saatuaan tietää, että asiakkaalla on luottohäiriömerkintä, hän yleensä kieltäytyy myymästä tavaraa laskulla, osamaksulla tai tekemällä luotollista sopimusta kuten kännykkäliittymän avaamista. Luottorekisteri tarkistetaan yleensä myös asunnon vuokrasopimusta tehtäessä.

Henkilö, joka haluaa suojata itsensä, voi pyytää luottokieltomerkintää itselleen joko siksi, että haluaa estää oman velkaantumisensa tai siksi, että pelkää tietojensa väärinkäyttöä. Omaehtoinen luottokielto (lyhyemmin OLK, Oma luottokielto) on voimassa kaksi vuotta kerrallaan. Suomen Asiakastieto Oy veloittaa palvelusta 19,90 euroa, Bisnode tarjoaa sen ilmaiseksi. Asiakastiedon luottokiellon voi hakea web-lomakkeella (pankkitunnisteet tarvitaan), Bisnodelta haku pitää tehdä kirjallisesti ja mukaan liittää kopio esimerkiksi ajokortista. Bisnode halutaa myös tietää syyn (velkaantumisen vai väärinkäytösten estäminen).

Molemmilta saa kirjallisen todistuksen, jonka mukaan merkintä on vapaaehtoinen. Sitä näyttämällä myyjä luultavasti suostuu tekemään kaupat tai avaamaan liittymän, vaikka kieltomerkintä rekisteristä löytyykin. Siis luultavasti. Todistus on pelkkä paperi, ei itsessään mikään aitoustodistus. Joka tapauksessa paperi saa myyjän tarkistamaan ostajan henkilöllisyyden tavallistakin tarkemmin. Netistä tilattaessa todistuksella ei tietenkään ole merkitystä.

Muutenkin merkinnän hyöty on rajallinen, sillä päätöksen luotollisesta myynnistä tekee aina kauppias itse. Kaikki eivät tarkista luottohäiriöitä lainkaan, osa tarkistaa vain Asiakastiedon ja osa Bisnoden rekisterin. Varmuuden vuoksi kielto pitäisi asettaa molemmille, eikä sen tehosta siltikään ole varmuutta. OLK vaikeuttaa henkilötietojen väärinkäyttöä, mutta ei estä sitä.

Asiakastiedon oma luottokielto -todistus.

Hain oman luottokiellon maaliskuussa 2015. Sen umpeutumisesta ei tullut mitään ilmoitusta, ei edes sähköpostiin. Kansalaisen pitää itse olla valppaana ja suojata itseään, vaikka asian pitäisi olla päinvastoin.

Jos omaehtoinen kielto tuottaa ongelmia eikä todistuksen näyttäminen auta, merkinnän voi perua, mutta peruutus pitää tehdä netistä pankkitunnisteilla. Huijarin on siten liki mahdoton peruuttaa uhrin asettamaa kieltoa.

Luottotietojen käytöstä säädetään laissa (Luottotietolaki). Huomio kaikki kansanedustajat! Oma luottokielto kaipaa päivittämistä. Kiellon pitäisi olla ilmainen, helposti verkosta asetettavissa ja myyjällä velvollisuus tarkistaa asia, tai kärsiä itse mahdolliset luottotappiot. Identiteettivarkaudet yleistyvät nopeasti, eikä ongelmaa nujerreta sillä, että syksyllä 2015 valeprofiilin perustaminen toisen nimellä kriminalisoitiin.

Tarvitaan paljon vahvempia toimia, sillä verkkopetoksista aiheutuu uhrille pahimmassa tapauksessa vuosikausien piina.

keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Pankki voitti tiedonkalastelun uhrin oikeudessa

Iäkäs, 77-vuotias rouva joutui verkkopankissa huijauksen uhriksi ja menetti 4800 euroa rahaa. Kun pankki kieltäytyi korvaamasta menetystä, uhri vei asian oikeuteen ja hävisi, jolloin mokan hinnaksi tuli ainakin 45 000 euroa. Kyseessä on tietääkseni ensimmäinen kerta, kun asiakkaan ja pankin välistä tietoturvavastuuta on käsitelty oikeudessa, joten asialla on suurta periaatteellista merkitystä.

Olin yksi oikeuden kuulemista asiantuntijatodistajista, joten seuraavat kommentit perustuvat vain uutisen julkisiin tietoihin sekä Nordean verkkopankin jo 1980-luvulla alkaneeseen omaan asiakkuuteeni, ja kommentoin asiaa vain yleisellä tasolla.

Uutisesta päätellen kyseessä ei ollut ihan peruskalastelu, koska huijarit olivat saaneet haltuunsa useita tunnuslukuja ja onnistuivat kiertämään myös tekstiviestivahvistuksen. Lopputuloksena tililtä hävisi tuhansia eruoja.

Oikeuden päätöksen mukaan "rouvan menettely oli pankin sopimusehtojen vastaista ja törkeän huolimatonta".

Mikä sitten on törkeää huolimattomuutta? Esimerkiksi tunnusluvun säilyttäminen samassa lompakossa pankkikortin kanssa, jolloin lompakkovaras voi tyhjentää koko tilin. Selvä se.

Mutta kun verkkohuijari iskee, mihin vedetään huolimattomuuden ja törkeän huolimattomuuden raja? Etenkin, jos uhri on iäkäs, eikä tunne verkkoon liittyviä vaaroja. Entä jos koneella on haittaohjelma? Miten koneen puhtaus voidaan varmistaa poliisitutkinnassa kuukausia myöhemmin? Minkälaista huolellisuutta vaaditaan, jotta pankki korvaisi haittaohjelman viemät rahat?

Entä jos joku soittaa poliiksi esittäytyen ja pyytää tunnuslukuja? Valepoliiseista on kuluvan vuoden aikana tehty yli 500 rikosilmoitusta, rahaa on viety satojatuhansia euroja. Ovatko kaikki nämäkin uhrit menetelleet törkeän huolimattomasti?

Asiakkaan törkeän huolimattomuuden kynnys tulisi asettaa korkealle, ja vastuun olla ensisijaisesti pankilla. Se hyötyy sähköisestä itsepalvelusta eniten ja sillä on paras tieto uhkakuvista sekä tekniikka niiden torjumiseen. Pankkien pitäisi ensin tehdä kaikki mahdollinen tietoturvan hyväksi, ja vasta sen jälkeen voidaan puhua uhrin velvollisuuksista.

Ovatko pankit tehneet kaiken mahdollisen tietoturvan varmistamiseksi? Yksi tapa on vaatia tekstiviestivahvistus isoista tilisiirroista. Puhelinnumeron voi kuitenkin vaihtaa netissä. Nordealla vaihdosta lähtee ilmoitus alkuperäiseen numeroon, mutta kuten valepoliisien soitot ovat osoittaneet, social engineer -tekniikoilla ilmoituksen merkitys on mitätöitävissä.

Turvallisempaa olisi, jos puhelinnumeron voisi vaihtaa vain asioimalla pankissa henkilökohtaisesti. Puhelinnumeroa ei ole sidottu operaattoriin, joten numeron vaihtuminen on harvinainen tapahtuma. Kaiken lisäksi Nordea sallii ison tilisiirron heti numeron vaihtamisen jälkeen, mikä on erittäin epäilyttävää, ja pitäisi laukaista hälytyksen. Luottokorttiyhtiöt ovat tehneet fraud detection -tekniikoista melkein taidetta, pankkien pitäisi pystyä samaan.

Varsinkin iäkkäiden ihmisten kohdalla pankin vastuu turvallisuudesta korostuu. Tässä tapauksessa vaarana on, että tieto yli 45 000 euron menetyksestä kääntyy verkkopankkeja vastaan. Vai laskevatko pankit jo sen varaan, ettei ihmisillä ole vaihtoehtoja? Uskotko sinä, että omat vanhempasi tai isovanhempasi pystyvät pitämään puolensa verkkohuijareita vastaan?

Ensi vuodesta alkaen asiakkailla on vaihtoehtoja. Laskut voi maksaa vaikka Facebookin tai Applen kautta. Tietoturvasta tulee todellinen kilpailutekijä. Jos kotimaiset pankit häviävät tietoturvan mielikuvakilpailun, ne menettävät asiakkaita.

Iäkkäät eivät pelkää tunnisteiden joutumista vääriin käsiin.
Yllättäen pelko tunnisteiden joutumisesta vääriin käsiin on suurin 45-54-vuotiaiden ja toisaalta 25-34-vuotiaiden joukossa. Vähiten sitä pelkäävät 65-74-vuotiaat. (Lähde: Verkkopankin ja verkkopankkitunnisteiden käyttö 2015, http://www.finanssiala.fi/materiaalipankki/tutkimukset/Sivut/default.aspx).

Suomalaisia verkkopankkeja pidetään erittäin turvallisina, mutta laakereilla ei ole vara levätä.

Kuinka turvallista on lähettää uusi luottokortti postissa niin, että pankin logo näkyy?
Sain siitä muistutuksen taas tänään, kun Nordean lähettämä pankkikortti kolahti postilaatikkoon. Kortti tuli käyttövalmiina tavallisessa kirjekuoressa, jossa näkyi vielä Nordean logo. Jos varas olisi iskenyt laatikkoon, hän olisi saanut käyttövalmiin kortin kaikkine numeroineen, ja voinut vielä allekirjoittaa sen itse. Edellinen kortti tuli samalla tavalla, mutta uskoin Nordean jo muuttaneen käytäntöään turvallisemmaksi. Ei ollut. Pankissa ei edes kysytty, halusinko kortin kotiin vai tulisinko hakemaan konttorista.

Kortin lähettäminen suoraan kotiin on käyttäjäystävällistä, mutta tietoturvan kannalta kyseenalaista, etenkin kun postilaatikoihin ja postinkantajien kärryihin murtaudutaaan jatkuvasti. Vähintäänkin kortti pitäisi kuitata vastaanotetuksi verkkopankissa ennen kuin sitä voi käyttää.

Lisäys 12.11.2017: Sofort kysyy pankkitunnuksia aivan laillisen maksun yhteydessä. Asiakkaalle tulee yhä vaikeammaksi erottaa lailliset ja laittomat palvelut toisistaan.

maanantai 6. marraskuuta 2017

Artisteilla menee aina huonosti, kun muut rahastavat heidän kustannuksellaan?

Niin kauan kuin muistan, tekijänoikeusjärjestöt ovat valittaneet, miten huonosti artisteilla menee. Milloin tuloja syö piratismi, milloin uusin teknologia, milloin cd-levyjen myynnin putoaminen. Nettiyritykset käärivät suuria voittoja ja artistille jää vain murusia.

Viimeksi tämänhenkinen kirjoitus osui silmiini Verkkouutisissa 31.10.2017: Artistit taistelevat leivästä, kun verkkojätit kahmivat rahat itselleen. Kyse on väännöstä, jota EU:ssa käydään tulevan tekijänoikeusdirektiivin varjolla. Toivottavasti tällä kertaa lopputulos on kohtuullinen kaikille osapuolille eikä käy niin kuin vuonna 2005 Suomen nykyistä tekijänoikeuslakia säädettäessä.

Uhriutuminen on tuttu taktiikka järjestöiltä, koska sillä saa sympatiaa lainsäätäjiltä. Järjestöt ovat lobbauksen ja vaikuttamisen mestareita. Esimerkkinä tästä kansanedustaja Juhana Vartiainen valittiin toukokuussa 2016 Teoston hallituksen neuvonantajaksi.

Miten artisteilla sitten todellisuudessa menee? Ainakin säveltäjiä edustavalla Teostolla menee paremmin kuin koskaan. Vuoden 2016 kertomus näyttää tilitysten kasvaneen jälleen uuteen ennätykseen:

Teoston tuotot kasvoivat yli 10 % edellisvuodesta.
Tilitykset ovat kasvaneet joka vuosi. Siksi Teostolla on varaa pitää toimistoaan Helsingin keskustassa. Ainoa uhka Teostolle on, että jatkossa tekijänoikeuskorvausten hallinointi voi siirtyä EU-laajuiseen järjestelmään, jolloin sen oma rooli vähenee.

Entäpä esittäjiä edustava Gramex? Vuosikertomus itsekin kehuu "Korvauksia kertyi ennätysmäärä":
Gramex ylsi sekin ennätykseen.
Gramexin tuloissa näkyy hyvitysmaksujärjestelmän tuotto kahdelta vuodelta sekä verkkotallennuskorvauksista (Elisa Viihde ym) tehdyt sopimukset. Ilman edellisen vuoden hyvitysmaksua Gramexin tuotoissa oli jopa hiuksenhieno pudotus vuotta aiemmin. Vaikka vuoden 2016 tuplakorvaus huomioidaan, tulos osoittaa silti mahtavaa kasvua.

Lopuksi Kopiosto. "Vuosi 2016 oli Kopiostolle taloudellisesti erittäin hyvä. Tulot kasvoivat 30 % edelliseen vuoteen verrattuna ja olivat 49,7 miljoonaa euroa", hehkuttaa vuosikertomus sivulla kahdeksan. Myös Kopioston lukuja avittaa kahden vuoden hyvitysmaksutulon osuminen yhteen vuoteen sekä verkkotallennussopimuksen syntyminen.

Kopioston tulot kasvoivat peräti 29,6 %.
Vuosikertomusten valossa tekijöillä menee paremmin kuin koskaan ja sama trendi on jatkunut koko 2000-luvun. Se on ihan oikein, mikäli tekijänoikeuksilla tehtävä bisnes kasvaa vastaavasti. On silti väärin odottaa, että korvaukset kasvavat loputtomasti. Ihmisellä on edelleenkin vain 24 tuntia vuorokaudessa. Tv-kanavien, radioasemien, nettisivujen ja Youtube-videoiden määrän kasvu ei tarkoita, että todellinen kulutus kasvaisi samassa suhteessa.

Artistit muistuttavat usein, miten heikosti monilla tekijöillä menee. Se tuskin on järjestelmän vika. Kilpailu on kovaa ja jos ei pääse valtavirtaan, on turha odottaa rikastuvansa. Ei myöskään kannata syyttää ahneita levy-yhtiöitä, ne eivät enää ole entiseen tapaan kultakaivoksia.

Tähtenä oleminen on kovaa työtä. Kun rahaa tulee ovista ja ikkunoista, sitä myös kulutetaan surutta. Keikkaelämä on raskasta, alkoholikin houkuttaa. Moni aikansa tähti on sammunut yksinäisyyteen ja kuollut köyhyydessä. Mutta sekään ei johdu ahneista levy-yhtiöistä tai ilkeistä nettiyhtiöistä, jotka kahmivat rahat itselleen, vaan omista valinnoista ja helpon rahan vielä helpommasta kuluttamisesta.

Annetaan vaikka Nylon-Beat Jonnan kertoa itse.
Website Security Test